sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Goodreads Reading Challenge 2017

Tänään vuorossa on jotain erilaista, ja ajattelin omistaa yhden kirjoituksen varsin massiiviselle ja intohimoiselle lukuharrastukselleni. Olen osallistunut Goodreadsin vuoden mittaiseen lukuhaasteeseen jo kolme kertaa. Vuoden 2015 sain saldoksi 62 kirjaa, 2016 53 kirjaa, ja 2017 ällistyttävät 165 kirjaa.

Luvuissa on selkeästi havaittavissa siirtymiseni äänikirjoihin, joita kuuntelen useita tunteja päivässä - niin lenkillä käydessä, siivotessa, meikatessa, kaupassa käydessä kuin ruokaa laittaessa. Mielestäni äänikirja on upea formaatti, koska se tuo paitsi uutta mielenkiintoa tekemiseen (jopa pölyjen pyyhkiminen voi olla jännittävää ja motivoivaa!), myös mahdollistaa sen, ettei kirjaa lukiessa tarvitse pysähtyä paikoilleen. Istumatyölaisenä koen joskus vaikeaksi, että vielä vapaa-ajallakin pitäisi vain möllöttää sijoillaan, niin paljon kuin hyvää kirjallisuutta rakastankin. Englanninkieliset äänikirjat myös pitävät sopivasti kielikorvaa vireänä.

Aloitin vuoden 2017 lukuhaasteen tuttuun tapaan kirja per viikko -luvuin, eli asetin tavoitteekseni lukea 52 kirjaa vuodessa. Hyvin nopeasti tämä rönsyili, ja tuplasin tavoitteen sataan kirjaan, koska sekin tuntui vielä melko saavuttamattomalta. Kun tuokin luku pääsi maaliinsa, ajattelin yksinkertaisesti lukea niin paljon kuin ehdin. Sillä niitä kirjoja sitten kertyi tällä kertaa tuo määrä.

Koska moni tavallinen ihminen ei inhimillisistä syistä ennätä kahlata läpi tuollaista määrää teoksia, ajattelin listata tähän vuoden tärpit ja turhautumisenaiheet, omaan suutuntumaani luottaen. Olen lukenut niin ulkomaista kuin kotimaista kaunokirjallisuutta, tietokirjoja sekä sarjakuvia. Luetuissa kirjoissa on näyttävästi esillä oma suuntautumiseni lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, ja kahlasin niitä läpi osittain tutkimus- ja kurssivaatimussyistä, osittain omasta innostuksesta. Suurimman osan kohdalla olen katsonut lukemisen jälkeen myös elokuvan/tv-sarjan, jos sellainen on ollut saatavilla. 

Kiitokset

 


Kirja, joka avarsi ajatuksiani: Mari Mannisen Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Tieto-Finlandialla palkittu teos kertoo siitä, miten yhden lapsen politiikka on vaikuttanut Kiinassa ja johtanut pakkoabortteihin, salasynnytyksiin ja sterilisaatioihin. Hurja, ajankohtainen ja pohdintaa herättävä reportaasiteos. Myös Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen Lemmen ilot ja sydämen salat: suomalaisen rakkauden historiaa oli mieleenpainuva lukukokemus. Se paljasti, kuinka laaja-alaisesti tänä päivänä vaalimme ja ylläpidämme kulttuurisia käsityksiä rakkaudesta, jotka todellisuudessa ovat varsin tuoreita keksintöjä - näihin kuuluu esimerkiksi oletus siitä, että hääpuvun tulisi aina olla valkoinen.

Kirja, joka yllätti: Jouni Rannan & Marko Erolan Vilpitön mieli: Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Oli kyse kalavaleista tai ei, tämä teos todella saa kulmat kohoamaan ja ilmeen hölmistymään. Ranta on kovan luokan taidediileri, joka kuin huomaamatta rikastui väärennösbisneksellään 1980-luvulla. Sittemmin kiinnijääneen Rannan teos on sekoitus herkullista tunnustuksellisuutta, posketonta veijarihenkeä, ja arvokasta kritiikkiä taidealan liiketoiminnan teeskenteleväisiä sivujuonteita kohtaan. Siinä sivussa pohditaan, mikä oikeastaan on korkeakulttuuria, ja mikä tekee varkaan.

Tietokirja, jonka aihealue oli lähellä sydäntäni: Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoria. Todella kattava, sykähdyttävä tietoteos, joka suorastaan pursuili mielenkiintoisia, unohdettuja ja harvemmin esiinnostettuja yksityiskohtia historiasta, sekä aivan hämmästyttävä tarinoita. Minusta kirjaan on tallettunut arvokas pala länsimaista kulttuurihistoriaa, ja se tarjoillaan lukijalle varmoin ottein. Teoksen humanistinen tulkinta sisälsi myös analyysiä esimerkiksi kuvataiteista ja kirjallisuudenkuvauksista. Laaja-alainen, vahva, kiehtova kirja, johon varmasti tulen palaamaan uudestaan.


Vuoden nostalgisin tietokirja: Näitä onkin useita. Jack Zipesin satuelokuvakäsikirja The Enchanted Screen: The Unknown History of Fairy-Tale Films oli kertakaikkisen hurmaava teos. Sen avulla löysin kaikki ne harvinaisemmatkin satuelokuvat ja -animaatiot, jotka lapsuusvuosieni jälkeen ovat jotenkin joutuneet kadoksiin. Essi Huuhkan ja Aino Tormulaisen Ysärikirja tarjoili myös muistorikasta, hieman villiä menoa ja noloilla muistutuksillaan nosti ajoittain punan poskille. Varsinainen aarre oli kuitenkin Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteet, kokoelma suomalaista lapsuutta, sen innostuksenaiheita ja ihailunkohteita aina 1940-luvulta nykypäivään. Runsain kuvin höystetty kirja paljasti hyvin mielenkiintoisia asioita suomalaisesta yhteiskunnasta ja esimerkiksi sen kasvatusihanteista.


Paras Disney-aiheinen tietokirja: Disneyn tähtianimaattorit Frank Thomas ja Ollie Johnston ovat kirjoittaneet yhdessä neljä animaatioaiheista tietokirjaa. Näistä ennätin lukemaan kolme - The Illusion of Life: Disney Animation, The Disney Villain sekä Bambi - ja ne ovat kuin painonsa arvosta kultaa. Runsain kuvin varustetut teokset ovat hämmästyttäviä tietoaittoja muun muassa Disneyn animaatiotekniikoista ja tarinankerronnasta. Kuvitetuista tietokirjoista innostuin myös Andreas Dejan teoksesta The Nine Old Men: Lessons, Techniques and Inspiration from Disney's Great Animators, joka sisälsi tarkkaa, havainnollistavaa lähilukua animoinnin eri vaiheista. Nicholas Sammondin Babes in Tomorrowland oli raskaslukuinen tutkimus Disneyn yhteyksistä amerikkalaisiin lastenkasvatusihanteisiin, keskiluokkaiseen kulttuurikuvaan ja elokuvateollisuuteen, mutta äärimmäisen palkitseva ja ymmärrystä herättävä. Markku Kivekkään ja Pekka Tuliaran Disney, Aku ja minä puolestaan osoittautui erinomaiseksi lähdekirjaksi tarkastellessa Disneyn suosionkehitystä Suomessa.

Vuoden klassikko: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Komea, maskuliininen, erinomaisesti kirjoitettu romaani, joka tuntui aivan autenttiselta, ja jonka kuvaus oli niin eläväistä, että se avautui hypnoottisen houkuttelevasti aivan silmien edessä. Waltari punoo taitavasti nykypäivän huolet menneeseen hetkeen: jo Sinuhen aikana huolestutaan siitä, miten käy käsityöläisammateille, jos koko kansa oppii lukemaan (vrt. miten käy duunariammateille, jos koko kansa korkeakouluttautuu ja keskiluokkaistuu). Charles Dickensin Suuria odotuksia taas oli ensikohtaamiseni satiristisen, viktoriaanisaikaisen kirjailijan kanssa. Teos oli vaivihkainen, mutta syttyi perustavanlaisissa käänteissään. Kirja oli täynnä puhuttelevia, selittämättömiä, ehkä jollain tapaa pelottavia henkilöhahmoja. Kalsea ilmapiiri piti otteessaan loppuun asti. Flirttailu yliluonnollisten tai aavemaisten ajatusten kanssa oli sopivan hyytävää ja tehosti muutoin realistisia tapahtumia.


Kirja, jonka luin yhdeltä istumalta: Riitta Jalosen Kirkkaus. Sanotaan se suoraan: koen kotimaisen kirjallisuuden vaikeaksi. Liian usein kotimainen bulkkikirjallisuus on kankeaa, jäykkää, puhekielistä, arkista sekä mitäänsanomatonta. Korkeammalle sijoittuva, kunnianhimoisempi kirjallisuus taas sortuu omissa silmissäni monesti älyttömään runolliskikkailuun ja teennäiseen korkealentoisuuteen, joka harvemmin vie kirjaa eteenpäin. Minulle tärkeintä ovat hyvä tarina ja uskottavat henkilöt. En kuitenkaan syty puhtaalle juonivetoisuudelle, vaan haluan, että molempia kehitetään perinpohjoisesti aina kirjan loppuun asti. Näistä syistä Kirkkaus ilahdutti minua. Se on fiktiivinen elämäkerta uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta (1924-2004), joka sai skitsofreniadiagnoosin ja sitä myötä joutui kokemaan lukuisia ajalle ominaisia, kyseenalaisia mielenterveyshoitoja, kuten sähköshokkeja. Se ei ole yksioikoinen, vaan vyyhteinen teos, jota haluaa koko ajan punoa aina vain kiihkeämmin auki. Kirkkaus on taitavasti kirjoitettu, tyylikäs, ja vangitseva kirja.


Kirja, joka muutti käsityksiäni kirjailijasta: Tove Janssonin Bulevardi ja muita kirjoituksia. Raikas kokoelma tekstejä, joista onnistuneimmat ovat Janssonin teräväkatseiset, sielukkaat, hilpeät ja näppärät novellit noin 1930-luvun Euroopasta. Maailma on avoin, ja mennyt elämä huokuu kauan sitten hukattuja, merkityksellisiä asioita kuplivan rehevästi. Janssonin kuvitus on hyvin boheemia ja leikittelevää. Kirjan loppupään esseet paljastavat turhautuneen kirjailijan, joka vaikuttaa jokseenkin ahdistuneelta siitä, että on joutunut ansaan omaan Muumi-muottiinsa. Tämä teos muistutti minulle, kuinka monilahjakas taiteilija Jansson on ollut, ja kuinka hän itse mielsi itsensä ensisijaisesti kuvittajaksi.


Vuoden antoisin uusintaluku: Anna Sewellin Uljas Musta. Kyllä, oli vihdoin aika tarttua uudestaan gradukirjaan. Ja miten minä siitä pidinkään, vaikka lukukertoja on kertynyt yhteensä ehkä parikymmentä! Kaiken hevoskirjallisuuden äidissä on edelleen tenhonsa ja viehätyksensä. Se on inhimillinen, lämmin ja aidosti eläinten puolella. R.L. Stevensonin Dr. Jekyll ja Mr. Hyde taas ei ollut ihan niin pelottava, kuin mitä lapsuudesta muistin sen olevan. Erikoinen, lyhyt jännäri pikalukuiseen viihdytykseen illan hämärtyessä. 

Kirja, joka nauratti: Kun Netflix suositteli minulle Surkeiden sattumusten sarjaa, ajattelin, että tämän haluan kyllä nähdä. Ensin oli luettava vain itse kirjat! Taiteilijanimellä Lemony Snicket kirjoitetussa sarjassa on kaikkiaan 13 osaa, joista luin ensimmäiset neljä. Kirjat kertovat Baudelairen sisaruksista, eli kolmesta lapsesta, jotka jäävät orvoiksi, ja joita sen jälkeen kiikutetaan sukulaiselta toiselle, samalla kun kauhistuttava kreivi Olof vainoaa heidän suunnatonta perintöään (ja murhaa lasten lähimmäisiä yhden toisensa jälkeen). Kirjat ovat anarkistisia, railakkaita sekä tyystin rajattomia, ja niitä voisi luennehtia Roald Dahlin rajummaksi serkuksi. Kirjojen huumori on mustimmista mustaa, ja saa lukijansa herkästi kehräämään omituisesta mielihyvästä. Teosten innoittamana söin vuoden mittaan myös lukuisia kertoja pasta puttanescaa (joka on muuten äärimmäisen herkullista ja kaiken lisäksi edullista).


Kirja, joka sai minut itkemään: Finlandia-ehdokas Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Häkellyttävä, levollinen, hauras. Tarinat olivat niin kauniita ja koskettavia, että niiden pelkäsi särkyvän. Modernilla, ilmavalla otteella kirjoitetussa teoksessa kuvataan erilaisia eurooppalaisia ihmiskohtaloita kouriintuntuvasti. Olin tavannut Puikkosen ennen kirjan lukemista, ja hän vaikutti luonnossakin hyvin innostavalta ja avarakatseiselta ihmiseltä. Myös Steven Rowleyn Lily ja mustekala, tarina yksinäisestä miehestä ja tämän kuolevasta mäyräkoirasta sai tyrskähtelemään, mutta yksinomaan koiraelementtinsä vuoksi. Koirien kärsimykset ovat aina olleet minulle erityisen rankkoja. Muuten tarina oli Marley and Me -tyyppinen höpsöttely ja kevyt ihmissuhdesotku.

Kirja, joka rohkaisi: Milena Busquetsin Tämäkin menee ohi. Milena Busquets on kirjoittanut teoksensa äitinsä kuoleman, kirjailija Esther Tusquetsin johdattelemana. Espanjalainen Esther Tusquets on itselleni tuttu feministisen kirjallisuuden kurssilta. Luonnollisesti minua kiinnosti, miten tytär kirjoittaisi rohkeasta, voimakkaasta ja kiivaasta äidistään. Tämäkin menee ohi kertoo Blancasta, joka äitinsä hautajaisten jälkeen matkustaa merenrantahuvilalle kootakseen itsensä. Vaikka samaan osoitteeseen tuppautuvat Blancan molemmat eksät sekä rakastaja, tarina ei jää pumpulinhöttöiseksi chick-litiksi, vaan säilyttää napakkuutensa. Blanca pysähtyy pohtimaan elämänsä valintoja, lakastumisia, menetyksiä ja luopumisia ilahduttavan ironisesti. Sävy on tumma, muttei toivoton, ja ihanan vahvistava.


Paras sukutarina: Pajtim Statovcin Tiranan sydän. Statovci on mielestäni lahjakkaimpia suomalaisia nykykirjailijoita, ja pidin jo hänen esikoisteoksestaan Kissani Jugoslavia. Sukutarina ei ehkä ole riittävän tarkka määre tässä yhteydessä, mutta joka tapauksessa Tiranan sydämessä sukelletaan identiteettikysymyksiin ja omien juurien tulkitsemiseen. Maagisrealistinen, hengästyttävä, melankolinen kirja on hyvin kansainvälistä tasoa, ja yhdistän sen mielessäni esimerkiksi Salman Rushdien Keskiyön lapsiin ja Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyteen.


Kirja, jonka avulla matkasin maailmalla: Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä. Olen aina ajatellut, että Vernen täytyy olla tylsä tyyppi, kiitos ala-asteen ympäristöopin samannimisten oppikirjojen (olen aina pitänyt enemmän taideaineista). Kaikkea muuta! Phileas Fogg on niin perilontoolainen, karismaattinen, kohtelias ja kylmäverinen tyyppi, että kuvauksen ivallisuus saa hekottelemaan ääneen. Teos on koukuttava sukellus aikalaistekniikkaan, matkustustapoihin sekä kulttuurisiin ja sosiaalisiin vaatimuksiin. Pidin myös F.H. Burnettin Kadonneesta prinssistä. Sukkela tarina on kuin vanhanaikainen agenttikertomus, joka puhkuu patriotismia ja etenee kohti salaperäistä vallankumousta halki Euroopan. Tämä kirja oli varsin yllättävä sen mielikuvituksellisten poliittisten sidosten vuoksi ja ylivoimaisesti mielenkiintoisin niistä toiminnallista poikakirjallisuuden klassikkoteoksista, joita vuoden aikana luin (Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut ja Tom Sawyerin seikkailut, Thomas Hughesin Tom Brownin kouluvuodet). 


Kirja, jonka avulla matkasin ajassa: Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjasarja oli mukava lukuprojekti, vaikka paikoin laadultaan poukkoileva. Ingalls Wilder ei ole mikään lahjakkain kirjoittaja (hänen on epäilty saaneen joissakin teoksissa kirjoitusapua tyttäreltään), mutta hänen omaelämäkerrallisten teostensa arvo onkin niiden tarkassa historiallisessa kuvauksessa uudisraivaajaperheen arjesta. Eniten hämmästyin preerian rankoista talvista ja muista luonnonilmiöistä. Myös aikakaudelle ominainen rasismi alkuperäisväestöä kohtaan tuntui paikoin suorastaan pöyristyttävältä - toisaalta, ajat ja sitä myöten ajatukset olivat hyvin nykyhetkestä poikkeavia. Teokset ovat hyvin yksityiskohtaisia ja kätkevät sisälleen tekemisiä, jota ei tämän päivän arjessa paljon joudu pohtimaan. Kirjoissa muun muassa valmistetaan luoteja ja tehdään säilykkeitä. Pidin myös Louisa May Alcottin Pikku Naisista, joka puolestaan kertoi Amerikan sisällissodan aikaisesta jokapäiväisestä elämästä. Liikuttava pieni kirja muistutti, kuinka tietyt asiat - kuten perhe - säilyvät aina arvokkaina. Pikku Naisia on vapauttava, silloisen kirjallisuuden mittapuussa feministinen teos, mutta sen jatko-osat ovat hyvin kammottavia ja taantumuksellisia (niissä naista lähdetään kannustamaan kirjoittamisen sijaan kyökin ääreen).


Kirja, joka sai minut rakastumaan: Kirkas, lämmittävä aurinko. Valoisa metsä. Hohtavat keväthanget. Koko luonto heräämässä uuteen loistoonsa häikäisevänupeana maaliskuisena aamupäivänä. L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet sai minut kokemaan verevämmin tuon kaiken ympärilläni, olemaan läsnä hetkessä, iloitsemaan elämästä, tuntemaan kiitollisuutta, rakastumaan luontoon. Olin aina ajatellut, että tyttökirjat ovat nynnyä lässytystä, ja tämä neuvokas kirja muutti näkemykseni lopullisesti. Sanavalmis, hauska, ponnekas, vaivaton, lumoava. Vaikka yksikään sarjan myöhempi kirja ei osoittautunut yhtä ihastuttavaksi, tämä aloitusteos lunasti paikan sydämessäni ikiajoiksi. 

Vuoden inspiroivin kirja: L.M. Montgomeryn Runotyttö-trilogia, etenkin sarjan toinen osa, Runotyttö maineen polulla. Kirjasarja kertoo kirjoittamisesta ja kirjoittajaksi kasvamisesta. Luova työ vaatii paitsi taipumatonta tahtotilaa ja lahjakkuutta, myös kiihkeää sisua harjoitella ja halua tulla alati paremmaksi. En tiedä, miten olen voinut elää kaikki nämä vuodet ilman tätä ihmeellistä kirjaa. Sen nimi on hyvin luotaantyöntävä ja siirappinen - mutta sisältö niin samaistuttava ja todentuntuinen. Tämä teos tavoitti toistuvasti omia ajatuksiani, sukelsi hyökyaaltona tietoisuuteeni, kuvitti menestyksenriemuja ja turhautumisia siitä, mitä kirjoitustyöhön liittyy, ja mitä pyrkimys alalle todella tarkoittaa. Haikeamielinen Emily Byrd Starr on ennen kaikkea yksin, koska kukaan ei voi työskennellä hänen puolestaan: se on kirjoittamisen ainainen siunaus ja kirous.


Kirja, joka innoitti minua harrastamaan: Tämä vuosi oli kyllästetty hehkuvalla innostuksella uuteen tuttavuuteeni, L.M. Montgomeryyn. Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen kokoama antologia Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt on täynnä esseitä ihmisiltä, joita Montgomery on tavalla tai toisella teoksillaan koskettanut tai innoittanut esimerkiksi uravalinnoissa. Samat tekijät kokosivat myös ikikalenterin Runotyttöjen vuosi, joka sisältää muun muassa otteita kirjoista, reseptejä sekä pienoisanalyysejä. Kummatkin kokoelmateokset ovat estoitta kannustaneet minut takaisin päiväkirjojen, leikekirjojen ja bullet journalien pariin. Olen koko syksyn ollut innoissani tästä käsin tekemisestä, joka piristää ajatustyötä, ja on tietenkin täynnä kutkuttavia haaveita ja arvoituksellisia salaisuuksia.

Kirja, jota kohtaan tunsin sielunkumppanuutta: Cornelian Funken Mustesydän sai omankin sydämeni läpättämään. Teos siteeraa lukuisia itselleni tärkeitä teoksia (ja tarjoaa lopussaan vieläpä kattavan lähdelistan) sekä vannoo niin lujasti kirjojen merkityksen nimeen, että eihän siihen voinut kuin ihastua palavasti. Mieleeni on etenkin jäänyt kohta, jossa päähenkilö Meggie pakkaa matkalle mukaan arkullisen kirjoja - ihan kaiken varalta. Itse tungen sinnikkäästi mukaan esimerkiksi viikon reissulle 4-5 kirjaa, koska silloin on yleensä aikaa lukea. Eihän sitä hyvänen aika voi edes matkustaa ilman kirjaa, saattaisi vaikka tulla hulluksi! Mustesydämessä liikutaan osittain todellisuudessa, osittain kirjojen fantasiamaailmassa. Teos on ihanasti kirjoitettu, eikä millään muotoa liioitteleva taikaelementtien suhteen, vaan ennemminkin miellyttävän vintage-henkinen. Ainoastaan kirjan loppuun olisin toivonut lisää vääntöä. En ole vielä ehtinyt lukemaan trilogian muita osia, mutta ne odottavat lukulistallani.


Kirja, joka teki minut onnelliseksi: Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja. Kun vain ajattelenkin tätä kirjaa, mielessäni on edelleen kesä, ja istun suurella kivellä joen rannalla, samalla kun koirat kaivavat vieressäni hiekkaa. Vedän ilmaa keuhkoihini, enkä voisi olla tyytyväisempi, vaikka ohiajava vene saa piskit haukkumaan ponnekkaasti. Tämä kirja on niin viehättävä, charmantti, ja mielikuvitusta hemmotteleva pieni helmi. Cassandra Mortmain on nuori neito, joka asuu suuressa, kalseassa linnassa erittäin omituisen perheensä kanssa. Eletään noin 1950-lukua, ja Mortmainin perhe on niin köyhä, että linnan huonekalutkin on jouduttu myymään pois. Kaikki johtuu siitä, että Cassandran isä, yhden teoksen menestyskirjailija, kärsii nyt valkoisen paperin kammosta. Cassandra päättääkin kokeilla kirjoittamista itse. Teokseen mahtuu salaisuuksia, romanssia, mysteeriä ja humputtelua, ja kaikki on aivan hirvittävän huvittavaa. Smith parodioi estotta rakastettuja Jane Austenia ja Brontën sisaruksia, ja on oivalluksissaan suorastaan nerokas. Tähän oheen haluan mainita myös F.H. Burnettin sokerisiirappisen Pikku prinsessan, joka kertoo rikkaan isän hemmotellusta tyttärestä Sara Crewestä, joka yllättäen jää orvoksi, köyhtyy, ja joutuu sisäoppilaitoksen palvelustytöksi. Se, mikä tekee Sarasta lopulta todellisen prinsessan, on hänen toiset huomioonottava käytöksensä. Sellaista sydämellisyyttä toivoisi näkevänsä enemmänkin nykypäivänä.


Vuoden manga: Tämä ei vaadi pohdintoja, sillä vastaus on itsestäänselvästi Yana Toboson Kuroshitsuji, jonka uusia osia odotan aina yhtä hurmaantuneena. Vuonna 2017 Kuroshitsujia eli suomeksi Pirua hovimestariksi ilmestyi kaksin kappalein, osat 23 ja 24. Goottilaisfantastisessa, viktoriaanisaikaisessa kauhun ja trillerin elementtejä hyödyntävässä sarjakuvassa viehättää etenkin sen englantilaistematiikka ja steampunk-henkisyys. Fiktio hyödyntää ja yhdistelee ronskisti paloja historiasta täysin omiin käyttötarkoituksiinsa, ja lopputulos on äärimmäisen vetävä.


Vuoden sarjakuva: Hevosharrastukseni innoittamana luin läpi Lena Furbergin Tuuvan talli -sarjakuvan kaikki kymmenen osaa. Sarjakuvat ovat alunperin ilmestyneet Hevoshullu-lehdessä vuosina 1996-2008. Vaikka viimeisissä osissa tarina jähmettyy mielenkiinnottomaksi sekä piirrostyyli muuttuu kammottavan pyöreäksi ja jopa rumaksi, tähän sarjaan tiivistyy aimo annos puolueellista nostalgiaa ja lapsuudentuntojen höyrystämää kiintymystä. Ja kaikesta huolimatta, ei kukaan osaa piirtää hevosia kuten Furberg!

Vuoden yksityiskohtaisin kuvakirja: Brian Selznickin kuvaromaani Hugo Cabret. Tämä hauska pikku kertomus on todellinen ylistyslaulu kuvalliselle ilmaisulle ja etenkin elokuvataiteelle. Vaikka tarina itsessään on melko yksinkertainen, kirja on yli 500-sivuisena tiiliskivenä melkoinen jättiyksilö. Sen ei kuitenkaan pidä pelästyttää lukijaa, sillä teoksen avainajatus on äärimmäisen kiehtova. Puolet tarinasta kerrotaan kuvin. Kuvia ei selitetä millään tavalla sanallisesti, vaan niiden on tarkoitus jatkaa aina siitä, mihin teksti jäi. Lukija saa itse tulkita ja määrittää näkemänsä. Lyijykynäpiirrokset ovat kauniita ja kutsuvia. Kokonaisuus on upeasti suunniteltu, ja 1900-luvun alun Pariisi on täydellisen hurmaava ympäristö erikoislaatuiselle mysteerille.  

Vuoden pysäyttävin kuvakirja: Patrick Nessin Hirviön kutsu, jonka on kuvittanut uusista Harry Pottereistakin tunnettu Jim Kay. Tämä kirja oli niin raadollinen, että vieläkin sitä ajatellessani selkäpiitä pitkin pyyhältää kylmiä väreitä, ja möykkyinen pala kipuaa kurkkuun. Kirja kertoo 13-vuotiaasta Conorista, joka tekee kaikkensa pitääkseen pystyssä kahden hengen taloutta äitinsä kanssa. Mutta Conorin äidillä on erittäin pahalaatuinen syöpä. Vaikeuksien edesauttamana hirviö astuu Conorin elämään, ja ryhtyy kertomaan tälle tarinoita. Vaikein on tietysti se, jonka Conorin on lopulta kerrottava itse. Kirja on mielestäni äärimmäisen tärkeästä aiheesta. Se ei kaunistele väistämätöntä. Ja kuitenkin, se hellii sitä hyvää, mikä elämästä jää jäljelle. Kirjan alkuperäisen idean kehittäjä, Siobhan Dowd, kuoli itse syöpään, ennen kuin ehti saattaa ajatustaan loppuun. Jim Kayn kuvitus on uskomatonta. Pelottavaa, päällekäyvää, kehon ylle kiertyvää, kuristavaa ja hellittämätöntä. Tämä kirja oli raskas, mutta äärimmäisen antoisa, ja hyvin mieleenpainuva lukukokemus. Myös tarinan elokuvaversio on erinomainen, mutta sitä varten kannattaa varata jokunen paketti nessuja.


Vuoden hykerryttävin kuvakirja: Jakob Wegeliuksen Merten gorilla. Tämä paksu, jännittävä kirja kuuluu suurten seikkailijoiden aikakaudelle. Nautin tästä ovelasta teoksesta äärimmäisen paljon. Kirja kertoo rahtilaiva Hudson Queenin koneenkäyttäjästä, Sally Jonesista, jonka pomo, kapteeni Henry Koskela tuomitaan väärin perustein murhasta. Teoksen pistekuvitus on tyyliteltyä, persoonallista ja vauhdikasta. Kirja ei aliarvioi nuorta kohdeyleisöä, vaan kertoo hurjat käänteet sellaisenaan. Erityisen ilahduttavaa on teoksen tarkka kuvaus laivankäsittelystä. Aplodit kirja kuitenkin ansaitsee Sally Jonesin hahmosta, joka on - mykkä gorilla. Sally Jones on nimestään huolimatta sukupuoleton, ennennäkemätön, ja poikkeuksellisen onnistunut päähenkilö. Se, että Sally on eläin, avaa turvallisia mahdollisuuksia esimerkiksi rasismin käsittelylle. Mistään moralisoivasta kirjasta ei kuitenkaan ole kysymys - ennemminkin teos peilaa älykkäästi nykyajan arvokeskusteluita, samalla kuljettaen tyrmäävänhyvää tarinaa menevästi eteenpäin. 


Nuhtelut

 


Kirja, jolta olisin toivonut enemmän: Junior-Finlandian pokannut Et kävele yksin, kirjoittanut Juuli Niemi. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Adasta, joka rakastuu kosovolaiseen pakolaismaahanmuuttajapoika Egzoniin. Lupaavasta aiheesta huolimatta teos jättää lukukokemuksen kylmäksi ja etäiseksi. Runollinen ilmaisu ei aina istu yksiin arjen raadollisuuden kanssa, ja teoksessa on yliyrittämisen makua. Saman tunteen sain kuunnellessani Helmi Kekkosen Vieraita. Myös Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan avausosa, Kuohuva maailma, tuntui hätäisesti kyhätyltä tekeleeltä. Merirosvotytöistä kertova kirja oli sekava, huonosti kirjoitettu ja olemukseltaan köykäinen. Niin ikään L. Frank Baumin Oz-kirjat osoittautuivat kirjallisilta avuiltaan häkellyttävän kehnoiksi.


Vuoden yliarvostetuin kirja: En juuri koskaan lue trillereitä. Saatuani Paula Hawkinsin Nainen junassa käsiini, lukaisin sen varsin joutuisasti. Kai se oli jännittävä, mutta niinkin tyhjänpäiväinen, kertakäyttöinen ja tyystin juonivoittoinen, etten enää muista siitä yhtikäs mitään.

Vuoden eniten myötähäpeää aiheuttanut kirja: Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä. Heh heh hee, aikuinen sinkkunainen, karvoja, hikeä, eritteitä, tissit, tussu, penis ja perse. Tämä teos on kenties tarkoitettu vitsiksi ja kannustukseksi yksinäisyytensä kanssa painiville, mutta esitystapa on liioittelevan ruokoton, ja kaatuu rähmälleen omaan överiyteensä. Kirja sai ikävöimään Bridget Jonesia.


Kirja, joka aiheutti déjà-vun: Rick Riordanin Salamavaras. 12-vuotias Percy Jackson saa tietää olevansa puolijumala. Selvä, kuulostaa hauskalta! Paitsi että... Riordan on, omasta mielestään varmaan kovinkin nokkelasti kopioinut Harry Potterista menestyksekkäitä kohtia ja elementtejä, ja yrittää sitten vaivihkaa piilottaa niitä omaan tekstiinsä. Näkymättömyyslakki? Ihan oikeasti! Kirja ei huijaa ketään, jolla on Viisasten kivi edes uinuvassa muistissa. Se on vähän harmi. Muuten tarina on varsin toiminnallinen ja vetävä, mutta hyvää rakennettakin alkaa lukemisen edetessä epäillä lainatuksi, kun luottamus on jo mennyt.

Vuoden turhauttavin lukukokemus: Richard Adamsin Shardik. Aloitin tämän kirjan aika lailla kaksi vuotta ennen sen päätökseen saamista. En ymmärrä. Adams on yksi lempikirjailijoistani, ja hän on itse pitänyt tätä yhtenä parhaimmista teoksistaan. Silti se on hyvinäkin hetkinään korkeintaan keskinkertainen, laahustava ja ennen kaikkea, sananmukaisesti turhauttava kirja. Fantasiamaailma, jonka se esittää, ei puhuttele minua, ei onnistu imaisemaan mukaansa, ja lukeminen on hirvittävää pakkopullaa. Adamsin tyypillinen ironia ja huumori, vakava kantaaottavuus, maailmankirjallisuuden ja myyttisyyden luotaaminen sekä vahva filosofia jotenkin loistavat kaikki poissaolollaan. Myös Michael Enden Päättymätön tarina ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki lipuivat jostain syystä tähän kategoriaan. Ehkä en vain osaa avata mieltäni kaikelle fantasialle.

Vuoden suurin lukupettymys: Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -trilogia. Riggs keräilee vanhoja valokuvia, jotka ovat hyvin outoja. Niitä on manipuloitu senaikaisella tekniikalla ja siksi ne ovat vaikuttaneet aikalaisilleen jopa taikuudelta. Noh. Tästä kuvakokoelmasta Riggs on kehittänyt kokonaisen kirjasarjan. Lähtökohta on puoleensavetävä: kirjat rytmittyvät vanhojen valokuvien avulla, ja niitä itsessään on hyvin mielenkiintoista katsoa. Harmi vain, että kirjoittajana Riggsiä ei voi kiitellä kovin lahjakkaaksi. Tarinassa nuori Jacob Portman ajautuu etsimään orpokotia, jossa hänen isoisänsä vietti nuoruutensa. Siellä saattaisi piileskellä vihje siitä, miksi isoisä murhattiin hämäperäisissä olosuhteissa. Pian kertomus heittäytyy aikamatkailun syövereihin. Ja minä rakastan yli kaiken aikamatkustustarinoita! Paitsi tätä. Olisin niin halunnut pitää tästä kirjasarjasta. Mutta juoni on huonosti rakennettu, henkilöt onttoja, heidän kemiansa etäistä. Koko trilogian ajan eriskummallinen joukko vain pyyhältää tapahtumasta toiseen, ilman, että mitään varsinaisesti kehitetään tai rakennetaan. Hienojen kuvien sisältö vaan lätkitään summittaisesti tarinan sekaan tai mainitaan kerran ja jätetään sen jälkeen pois. Se on aivan valtava sääli. Riggsin ainoa onnistunut teos neiti Peregrinen todellisuudesta on yllättäen omalaatuinen ja hyvinkin feministinen spin-off satukirja eriskummallisista lapsista.


Kirja, joka minun teki mieli tuhota lukemisen jälkeen: John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. En edes tiedä mistä aloittaisin... Tässä on niin teennäinen toisen maailmansodan nyyhkykirja, ettei toista ole. 9-vuotiaan Brunon, tarinan päähenkilön, täytyy olla autistinen tai sitten Boynella ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten älykäs, tarkkasilmäinen ja havaintokykyinen 9-vuotias lapsi jo on. Boyne kirjoittaa, kuin Bruno olisi noin 4-5-vuotias. Vaikka Bruno on natiivisaksalainen, hän ei osaa sanoa "Auschwitz" tai "Führer", vaan englanninkielisessä versiossa puhuu "Out-Withistä"ja "Furystä", eikä täysin ymmärrä, mitä sanat tarkoittavat, siitä huolimatta, että hänen isänsä on korkea-arvoinen natsiupseeri. Sen verran mitä tiedämme historiasta ja esimerkiksi natsinuorista, on täysin posketonta, että Bruno onnistuu jollain tavalla elämään perheensä aatteiden ulkopuolella, ja vieläpä tajuamatta yhtään mitään, tai olematta edes kiinnostunut siitä. Välinpitämätön, typerän epäuskottava päähenkilö ei kuitenkaan ole tarinan ainoa ongelma. Täysin omituisille raiteille kirja kurvaa siinä vaiheessa, kun Bruno ystävystyy piikkilanka-aidan takana istuskelevan juutalaislapsen, Shmuelin kanssa. Jep jep, teos on fiktiota, ja yrittää osoittaa, että kaikki lapset ovat samanarvoisia, mutta näin haastavan ja kipeän aiheen yhteydessä se tuntuu rienaukselta. Tottahan toki joka ikinen tällainen aita oli tuolloin alati tarkkailunalaisena, ja Bruno olisi mitä todennäköisimmin saanut konekivääristä, ennen kuin olisi ehtinyt edes moikata uutta tuttuaan. 
   

Vuoden surkein kirja: Tämän tittelin voittaa ylivoimaisesti Stephanie Meyerin Twilight-kirjasarja. Olin sadisti, ja kuuntelin koko roskan äänikirjoina. Koska kyseessä taitaa olla tuhansista (?) sivuista, komeus kesti ajallisesti useita vuorokausia, ja täten oli hyvin pitkä kuunteluprojekti. En voi muuta sanoa, kuin että Leena Pöysti on todella ansiokas ja ammattitaitoinen näyttelijä. Itse en olisi näin epäjohdonmukaista, itseään toistavaa, kummallisesti kirjoitettua ja yksinkertaisesti pöljältä kuulostavaa tekstiä pystynyt lukemaan purskahtamatta joka toinen hetki hysteeriseen nauruun. Aivan käsittämätöntä, miten tämä teosnippu on onnistunut löytämään ihailijansa. Kirjoissa ei kertakaikkisesti tapahdu mitään, ja jos tapahtuu, se on epäloogista, hyvin hataralla pohjalla, ja äärimmäisen kehnosti pedattu. On myös liian itsestäänselvää, kuinka seksuaalisuudesta ensin vihjaillaan, ja sitten lyödään kristillisen moraalin nimissä jämäkästi sormille karttakepillä. Vielä pöyristyttävämpää on, miten miehen ja naisen roolit kirjoissa esitetään. Todellakin toivon, että kukaan nuori ei ottaisi tästä kirjasta vaikutteita omaan arkiolemiseensa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti