torstai 28. tammikuuta 2016

Häntä pystyyn! 1


 
Inubu! Bokura no Shippo Senki (2012)
suom. Häntä pystyyn 1 (2015)
käsikirjoitus: Yuka Katano
piirustus: Haruki Takakura
alkuperäisteos: Aki Hamanaka
Ivrea


Söötti. Inubua on vaikea kuvailla millään muulla ilmaisulla, vaikka moista sanaa syvästi inhoankin. Opin sen suosikkimangastani Kuroshitsujista. Mikäli sööttiä voi uskottavasti käyttää miekkataisteluiden ja zombieinvaasion yhteydessä, sopii se harvinaisen hyvin myös kodittomista eläimistä kertovaan, luonteeltaan äärimmäisen herttaiseen sarjaan. 

Ostan Ivrean pokkareita todella harvoin. Suurin syy tähän lienee siinä, ettei kustantamolla oikein ole ollut tarjolla mitään erityisen kiinnostavaa. Joskus erehdyksissäni ostin jonkun yksiosaisen, romantiikantäytteisen shojon tullakseni ainoastaan siihen tulokseen, että olen liian vieraantunut kohderyhmästä. Mutta eläimet - no, ne jaksavat houkutella lukemaan vuodesta toiseen. Liekö siinä syy, miksi Ivrea valitsi suomennettavaksi juuri koiramangan, jolla on genrenä vankka lukijakunta Suomessa. Valitettavasti Inubu ei tarjoile esimerkiksi mestarillisen Yoshihiro Takahashin tapaan verta, hikeä, sodanjulistuksia ja kunniakuolemia, vaan kertoo hyvin inhimillisesti nuorten kasvusta ja vastuullisuuden oppimisesta sekä vilpittömästä halusta auttaa eläimiä. Koirat ovat teoksessa lähinnä sivuosassa, eräänlaisena kerronnan kimmokkeena. 


 

Seiji Hayami on kohtalaisen pehmopäinen poikarukka, joka on juuri aloittanut eläinlääketieteen opinnot Nanjon yliopistossa. Seiji on tunnollinen, ahkera, sinisilmäinen, huolehtivainen ja kiltti tyyppi, joka rakastaa koiria. Niin paljon, että koirat melkein asettuvat tämän opintojen edelle. Seiji on äärimmäisen yksiulotteinen, paikoin rasittavan tunteellinen itkupilli, joka onneksi kehittyy ja aavistuksen kovettuukin tarinan edetessä.

Seiji päättää liittyä yliopiston koirakerhoon, jonka puheenjohtajana toimii sänkykamarisilmäinen Natsuo Momota. Käy ilmi, että Momota on koirakerhon ainoa aktiivinen jäsen - tämä majoittaa ruokottoman siivottomassa asunnossaan viittätoista koditonta koiraa, on luopunut sosiaalisesta elämästään koiralauman vuoksi ja syökin vain mitättömiä tähteitä, jotta koirat saavat riittävästi ruokaa, lääkkeitä ja muita tarvikkeita. Koirajoukko tietysti huutaa ja mesoaa pitkin päivää ahtaissa tiloissa, mikä ei ilahduta ainakaan naapureita. Pian Seiji ja Momota ystävystyvät, etsivät koirille yhdessä koteja ja pelastavat niitä lisää, milloin pellolta, milloin tienposkesta. Kotiin Seiji tulee yömyöhään ruokkimaan oman koiransa Rullan, joka ei tunnu välittävän tuon taivaallista, että isäntä pyörähtää kotona lähinnä vain nukkuakseen.


 

Jo tässä kohtaa kävin todella turhautuneeksi, koska sain liiallisen yliannostuksen epätodellisuutta ja idyllisyyttä. Moinen koirakerho kun saisi tosielämässä virkavallan aika pikaisesti paikalle. Yliopisto-opiskelijoiden rahavarat eivät myöskään ole niin tähtitieteelliset, että niillä realistisesti elätettäisi valtavaa koirajoukkiota. Minua häiritsi myös suunnattomasti, että koirat, sukupuolesta, iästä ja rodusta riippumatta, tulivat täydellisesti toimeen keskenään, vaikka elivätkin pikkukämpän asettamissa raameissa... Varmasti olisi myös hienoa taluttaa neljää poukkoilevaa koiraa yhtäaikaa (yllä), jos jo omasta kokemuksesta kaksikin kysyy läsnäoloa ja kärsivällisyyttä. Lisäksi Seiji ikään kuin "unohtaa" omasta koirastaan huolehtimisen, mutta onneksi Rulla edustaa välinpitämättömyyden ruumillistumaa. 

Jotta poikamiehet eivät pääsisi liiaksi rymyämään omissa sotkuissaan, eräänlaiseksi vastustajaksi nostetaan nuori tyttö, vuosikurssinsa paras Mayuko Tamai, joka (omasta mielestäni) puhuu järjen äänellä muistuttaen esimerkiksi opintojen merkityksestä. Hän muun muassa moittii koirien auttamisen tekopyhyyttä (koska se saa näyttämään paremmalta ihmiseltä kuin on) ja painottaa, ettei kaikkia eläimiä voi aina pelastaa. Mayukolla on omanlaisensa menneisyys, jonka varjokohdat ovat kasvattaneet tämän kypsäksi. Temperamenttinen Mayuko tuo mukavan kontrastin poikien velttoudelle, ja antaa sarjalle särmää. Ilman Mayukoa sarja ei pääsisi keskustelemaan laisinkaan eläintenpidon ja -auttamisen muista tärkeistä seikoista, kuten itsensä jaksamisen huolehtimisesta. Muuten kevyelle kokonaisuudelle on tervetullut lisäys antaa edes hieman pohtimisen aihetta, vaikka se jääkin kovin kärjistetyksi.


Kuten jo tuli todettua, koirien persoonat jäävät valjuiksi ja mitäänsanomattomiksi. Positiivista on kuitenkin rotukohtaisen tarkka piirrostyyli, josta voi päätellä, että Takakura todella pitää koirista. Kirjan lopussa on lyhyt tietoisku japanilaisesta koirakulttuurista, kuten suosituimmista roduista. Samalla heristellään sormea koirien hylkäämiselle ja opastetaan, mitä koirille ei saa antaa syötäväksi. Lisäys voi kiinnostaa koiriin vasta tutustuneille, mutta muuten faktat ovat pääosin tuttua ja yllätyksetöntä peruskauraa.


Pokkarin painolaatu on korkeaan hintaansa nähden erittäin hyvä, jälki on selkeää, ja Emma Myllysen käännös miellyttävä, eikä nuorten suuhun eksy liikaa puhekielisyyttä. Itse vierastan kansikäärettä, mutta kai se on makuasia. Mitään järisyttäviä muistikuvia tai tunteenlatauksia pokkari ei jätä lukijalleen, mutta on ihan mukiinmenevän viihdyttävä. Kai hankin kakkososan, kun se helmikuussa ilmestyy. Kolmas osa ilmestyy myöhemmin keväällä.

**/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti