sunnuntai 3. tammikuuta 2016

André Alexis: Fifteen Dogs

Alkusanat

Hyvää alkanutta uutta vuotta kaikille. Sen siivittämänä Suden Sade liittyy takaisin remmiin (pun intended). Koska tällä kierroksella arvosteltavat teokset eivät ole enää sidoksissa tutkielmaani, tulen jatkossa arvoimaan täysin mielivaltais... siis harkitusti valiten eläinaiheisia teoksia, jotka kulloinkin sattuvat itseäni kiinnostamaan. Pyrin kuitenkin siirtämään pääpainopisteen koiraeläimiin.

Koirista puheen ollen - omien koirieni treenitilat lakkautettiin, joten kauan hautomani haaveet ajoittaisesta treenipäiväkirjasta saavat toistaiseksi painua multiin. Muutoin arkielämä raivohullun mudin ja kieron corgin kanssa koostuu pääosin lenkkeilystä, pöhköistä tempuista ja kepinheitosta, joissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ehkä välillä voisin laittaa taas kuvia.

Pyrin päivittämään blogia vastedes vähintään kerran kuukaudessa - paitsi että töihin paluu syö merkittävästi vapaa-aikaa, kirjoitustyöläiselle kirjoittaminen vapaa-aikana ei aina ole se ensimmäinen tapa, millä rentoutua. Mutta joka tapauksessa - aloitetaan kirjalla, joka oli mielestäni vuoden 2015 vaikuttavin teos. (Sivumainintana; luin viime vuoden aikana noin 60 kirjaa.)

Arvostelu

André Alexisin kirja tarttui käteeni marraskuun loppupuolella Heathrow'n lentokentän vilkkaassa kolmosterminaalissa palatessani kotiin valmistujaisistani. Minulla oli jo kiire lähtöportille, joten kaappasin mukaani kaksi kirjaa puhtaasti nimen ja kannen perusteella. Englannissa pokkarit ovat huokeampia kuin Suomessa, ja lähes aina kaksi teosta ostaessa toisen saa puolen hintaan. 

Fifteen Dogs houkutteli minua kannellaan. Pehmeästi luonnostellut, kauniin vesivärimäiset koirat muistuttivat minua ihastuttavan englantilaisen eläinlääkäri James Herriotin muistelmista, joita selailin usein lapsena. Katsokaa vaikka:


Mielikuvaa vahvisti takakanteen painettu suloinen lista draaman henkilöistä. Muuta kuvausta, selitystä, esittelyä tai vinkkiä kirja ei antanut. Koiristahan se kyllä kertoi, mutta enpä olisi arvannutkaan, millaisista pedoista ja inhimillisistä olennoista.


Kanadalaistunut, trinidadlainen Alexis ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Googlaamalla sain selville, että ainoastaan yksi hänen romaaneistaan - Childhood (1997) - on suomennettu. Rohkenen toivoa, että joku ennakkoluuloton kustantamo tarttuisi myös viidentoista koiran tarinaan. Villi, todella omaperäinen kertomus on nimittäin palkittu julkaisunsa jälkeen jo kahteen kertaan (Scotiabank Giller Prize, Rogers Writers' Trust Fiction Prize).

Itse tarinan Alexis aloittaa lainaamalla suuresti ihailemani chileläisen runoilijan, Pablo Nerudan värssyä, joten sydänhän siinä oli pakahtua jo ensi sivuille. Kirjan alussa on lisäksi myös kartta Torontosta, jonne tarina sijoittuu. Siellä jumalat Apollo ja Hermes juopottelevat paikallisessa kuppilassa ja huvittelevat puhumalla lämpimikseen muinaista kreikkaa ja naureskelemalla kuolevaisille. Lopulta keskustelu kulminoituu väittelyksi. Apollo esittää, etteivät ihmiset ole sen kummempia kuin kärpäset tai elefantitkaan. Hermes pohtii, että ihmiset ovat luovempia ja mielenkiintoisempia. Veljekset (velipuolet) päätyvät ihmettelemään, mitä tapahtuisi, jos eläimille annettaisiin ihmisten älykkyys. Apollo toteaa, että ihmisten ajattelukyky harteillaan eläimet eivät kykenisi olemaan onnellisia. Hermes kimpaantuu ja ehdottaa vedonlyöntiä: jos he antavat ihmisälykkyyden eläimille, ja yksikin näistä eläimistä kuolee onnellisena, tämä voittaa vedonlyönnin. Tuumasta toimeen - jumalmiekkoset siirtyvät lähimmälle eläinlääkäriasemalle, ja muuttavat sattumanvaraisten asukkaiden koko loppuelämän.

Alexis on tehnyt hartaasti työtä sen eteen, että koirien käyttäytyminen tuntuisi loogiselta ja mahdollisimman luonnolliselta tässä kummallisessa tilanteessa. Aluksi saksanpaimenkoira Rosie jää hölmistyneenä tuijottamaan ruokakippoa, koska yhtäkkiä ymmärtää näkevänsä värejä.
She was perplexed to discover that the bowl was not dark in the usual way, but had, rather, a strange hue. The bowl was astonishing. It was only a kind of bubble-gum pink, but as Rosie had never seen the colour before, it looked beautiful. To her dying day, no colour ever surpassed it.
Viereisessä häkissä napolinmastiffi Atticus näkee suloista unta, jossa tämä jahtaa ja murskaa leuoillaan oravia, jäniksiä ja kissoja. Samassa ihastuttava haave päättyy kuin seinään, sillä Atticus oivaltaa häkeltyneenä, että pieneläimien täytyy tuntea suurta kipua joutuessaan tämän leukoihin. 

Lienee sanomattakin selvää, että koiria on kaiken kaikkiaan viisitoista. Ja kyllä, tämä kirja kertoo, kuinka ne kaikki viisitoista kuolevat, yksitellen, osa peräti ensimmäisillä sivuilla. Jo ennestään hermostunut weimarinseisoja-whippet Lydia järkyttyy pystyessään yhtäkkiä käsittämään ajan kulun. Siksi omistajien hakiessa koiransa kotiin, Lydian eroahdistuksesta tulee niin sietämätöntä, että se lopulta koituu eläimen kohtaloksi. Ne asiat, joihin koirat ensimmäiseksi kiinnittävät huomiota saadessaan tietoisuuden, ovat niin oivaltavasti kehitetty, että ne naurattavat ääneen. Koirat eivät esimerkiksi ymmärrä, miksi ihmiset kaipaavat lemmiskellessään yksityisyyttä - sehän on mahtava keino osoittaa julkisesti, kuka on lauman johtaja.

Kaksitoista koirista päätyy läheiseen puistoon. Koirien välillä vallitsee kuitenkin erilaisia katsantokantoja yllättävstä muutoksesta. Osa eläimistä on sitä mieltä, että niiden täytyy pyrkiä jatkamaan käyttäytymistä niin koiramaisesti kuin mahdollista, osa taas, kuten sekarotuinen Prince, joka kielitaidon saadessaan ryhtyy makustelemaan runoutta ja sanojen ihmeellisyyttä - kokee, että on mahdotonta palata enää entiseen. Päästäänkin George Orwellin Eläinten vallankumouksen (1945) kaltaisen teoksen vanaveteen. Koirayhteisössä myllertävät pian salamurhat, vallankaappaus, ja lopulta koossa on enää totalitaarinen eläinyhdyskunta, joka elää karvaanmakuisen valtajärjestyksen mukaan. Se, mikä yhdyskunnasta tekee erityisen koomisen, on etteivät koirat enää osaa käyttäytyä kuten koirat. Siksipä ne imitoivat koirien käytöstä, eräänlaista ideaalia. Vaikka Alexisin käyttämä kikka on vanha,  se on nerokas luotsittaessa yhteiskuntakritiikkiä. Kaiken kruunaavat häkellyttävän kokonaisvaltaisiksi ja uskottaviksi täydennetyt koirapersoonat, joista jokainen on tosiasassa paineistuksenkin alla täysin omanlaisensa. Kuten ihmiset. 

Tarina ei kuitenkaan keskity yksinomaan tähän puistossa elävään koirayhteisöön. Salamurhien alla osa koirista pääsee pakenemaan. Yksi näistä on mustanpuhuva villakoira Majnoun, joka on hienostunein fiktiivinen koira, johon olen koskaan tutustunut. Majnoun on järkevä, pidättäytynyt ja viisas tarkkailija, joka suhtautuu kaikkeen varautuneesti mutta kiinnostuneena. Juonellisesti ja teknillisesti kirjan lumoavinta antia ovat kohtaamiset, olivat ne sitten saman "kansakunnan" tai eri lajien välisiä kimurantteja tilanteita. Puhumattakaan, miten hienovaraisesti kirja pukee älykkyyden käsitteen lukijalle pureksittavaan muotoon. Mikä on todella älykästä? Miksi ja milloin älykkyyteen on liitettävä moraalikäsityksiä? Miksi sorrumme noudattamaan vain yksinkertaisia, ennaltamääriteltyjä käytösmalleja, vaikka osaisimmekin jotain erityistä?

Majnoun esimerkiksi kiinnostuu ihmisten tavasta kommunikoida päädyttyään erään pariskunnan lemmikiksi. 

- Are you hungy, Jim? Would you like a treat?
Majnoun thought about it, then said
- Yes.
Though the sound yes was difficult for him to produce, he had been practicing it for himself, along with the sound no and any number of other significant words. He had also practiced nodding, to indicate assent, and shaking his head from left to right to indicate dissent. When the woman asked if he wanted a treat, he was not certain which was more effective: the nod of assent or the spoken 'yes'. For a few moments after saying 'yes', he was still not certain, because the woman was immobile, staring at him. Confused by her reaction, Majnoun looked her in the eyes, nodded and then said again
- Yes.
The woman began breathing quickly, then fell to the floor.   

Majnounin ja uusien omistajien välisen suhteen kuvaus on liikuttava, ja niin kovin aidonoloinen. Kun koira ymmärtääkin puhetta, ongelmaksi muodostuu jo se, pitääkö tätä kuljettaa alistavasti hihnassa. Vertaillessaan maailmankuvia käy ilmi, että
They had similar misunderstandings when they spoke of 'government' (a group of masters deciding how a pack should behace) and 'religion' (a group of masters deciding how a pack should behave toward a master of masters). Both 'government' and religion' began to seem like very bad ideas.

Utopistinen teos ei kuitenkaan ole tyystin viileä. Majnoun ei esimerkiksi ymmärrä, mitä ihmiset tarkoittavat rakkaudella. Majnounille rakkaus kun on monta eri sävyä, eikä toisaalta yhtään mitään. Vasta vuosien kuluttua, jo vanhana koirana Majnoun oppii ymmärtämään, mikä rakkaus tarkoittaa, ja kuinka henkilökohtainen merkitys kullakin käsitteellä on sille, joka sitä käyttää.
Over the years, he thought about a thousand things. The first was about humanity. What, he wondered, did it mean to be human? The question was, ultimately, impossible for him to answer. He had been born outside of the human and, so, was ignorant of the implications of a world created by their limitations. What would it be like, for instance, to be unable to distinguish the smell of snow in winter from the smell of snow in early spring? [...] The second question was about himself and what it meant - if it meant anything at all - to be a dog. 

Koirien elämien edetessä jumalat tajuavat tehneensä kammottavan eettisen erheen - iso osa koirista kun kärsii oletuksen mukaisesti valtavasti tietoisuuden lisäämästä tuskasta. Välillä nuorukaisten isä Zeus jo puuttuu peliin, samalla kun jumalten kesken haistatellaan ja pahoitellaan herkullisen viihteen keskeytymistä. Kaikki onkin kuin suurta näytelmää, jonka tähtinä loistavat koirat. Mutta mitä kullekin koiralle tapahtuu? Miten veto päättyy? Mitä on ymmärrys ja mikä on sen tuoma vastuu? 



Tämän kirjan aikana itkin vuolain kyynelin ja nauroin hysteerisesti. Avoimesti lentokoneessa. Pitävät minua ehkä hulluna, mutta tämä on varmasti yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Ei mitään lisättävää.

*****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti