keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Viidakkokirja (Classics Illustrated, sarjakuva)

The Jungle Book, 2002
tarina: Rudyard Kipling, ?
kansi ja kuvitus: Norman Nodel
Classics Illustrated
Jostain syystä tähän albumiin ei oltu erikseen merkitty tekstin sovittajaa / kuvakäsikirjoittajaa, joten veikkaan kylmästi, että kyseessä on varmaan ollut kuvittaja Norman Nodel itse. Uljas Musta -sarjakuvaversion tapaan tämäkin teos on sarjakuvasarjan uusintapainos, todella korkealuokkaisella painolaadulla, muovimaisilla kansilla, vahvalla paperilla ja kirkkailla väreillä. Mutta vaikka kansi onkin komeaa liituväri(?)kuvitusta, sisältö on valitettavasti sitä tasapaksua, vanhanmallista, yksinkertaistettua raapustelua ja tussausta. Siitä alkaen kun luin sarjan Erämaan kutsun olen hieman jopa toivonutkin, että törmäisin johonkin toiseen vanhaan eläinsarjakuvateokseen, joka olisi nostalgisen 'liitumaista' alusta loppuun. Mutta ehkä pitää vain sinnikkäästi jatkaa ajoittaista heräteostelua. 



Tämä The Jungle Book sisältää kolme tarinaa: on alkukertomus Mowglin veljistä, tarina kuninkaan norsupiikistä sekä tietysti punaisista koirista. Jokainen kappale on jokseenkin uskollinen alkuperäistekstille, hyvin pienin dramaattisin vapauksin (kuten yllä oleva puhvelin sarveen uppoava Akela, joka on hetken kuluttua täysin kunnossa). Se mikä tekstissä lähtökohtaisesti ottaa pannuun, on kuitenkin sen taipumus saada lukijansa haukottelemaan. Toisin sanoen sarjakuva ei hirveästi hyödynnä kuvituksen mahdollistamia ansioita, vaan tyytyy toistamaan Kiplingin kertomuksen riskittä ja vailla minkäänlaista antaumusta. Nopeasti lukaistavissa pätkä ei oikein onnistu heilauttamaan vaakaa suuntaan eikä toiseen, se ei varsinaisesti miellytä, mutta eipä se ärsytäkään.

Kappaleiden aloitussivuja lukuunottamatta yksityiskohtia ei hirveästi huomioida. Dholet, sudet ja jopa Bagheera saattavat juosta monta sivua silmittä tai lähes kasvoitta ja varjostusten tuhraamina. Silloin kun Bagheera lopulta saa ilmeen, se on yhtenäistetty Shere Khanin kanssa. Alkuperäishahmojen voimakkaat persoonat eivät pääse kunnolla oikeuksiinsa pitkälti tästä samankaltaisuudesta johtuen: sudet sun muut on reippaasti niputettu yksiin, jättämättä lukijalle tarttumapintaa, huolta tai mielenkiintoa näiden kohtalosta. Dialogiin on onnistuttu uppottamaan muutamia keventäviä vitsejä, mutta ne ovat sen verran heikkolaatuisia, etteivät ne onnistu edes hymyilyttämään. Värimaailma on yksinkertainen, mutta tehokas: toisaalta on välillä hullunkurista katsoa miten vaikkapa punainen kallio muuttuukin seuraavassa ruudussa ruskeaksi ja niin pois päin (alla).



Kivikasvoinen, tunteettomalta vaikuttava Mowgli ei hirveästi itkeskele tai näytä edes taistelijankatsettaan. Nimikkokertomusten suuret kliimaksit on viritetty matalimmalle voimakkuudelle. Eipä tästä ole sen kummemmin sanottavaa, kuin että viimeksi tämä teos oli jännittävä varmaan noin 60 vuotta sitten. Ihan sydämetön en silti ole, ja annan klassikkosarjan teokselle kannustukseksi toisenkin tähden. Hieno yritys, ja onhan tällä jo ikääkin.

**/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti