tiistai 8. syyskuuta 2015

Uljas Musta ja 70-luvun televisiosarjat

Yllättäen animaatiotutkimusta tehdessäni päädyin lopulta väittelemään, että on olemassa tietynlainen tapa tai oikeastaan kerrontatyyli, jolla Anna Sewellin Uljas Musta päädytään aina väistämättä sovittamaan valkokankaalle tai televisioruudulle. Vaikka animointi itsessään on mitä vapain taidemuoto, sallien käytännössä minkä tahansa fantasian kirjaimellisen toteutuksen (kuten huuliharppua soittavan balettitanssijalohikäärmeen), ja Uljas Musta on animoitu peräti kolmesti, joka kerta, tavalla tai toisella, huomio yritetään kiinnittää hevosten perspektiivistä kohti ihmisten kohtaloita. Hevonen siis puhuu, mutta sen ääni ei ole pääosassa. Miksi ihmeessä, jos kyseessä on hevosen omaelämäkerta?


Ensimmäinen huomio on, että nykyaikana hevonen ei ole samankaltainen välttämättömyys saatika edes tavallinen näky oikeastaan missään. Moni urbaanissa ympäristössä koko ikänsä asunut ei ole koskaan ollut missään tekemissä hevosten kanssa. Hevonen on siis oudohko, suhteellisen vieras eläin tavalliselle kansalaiselle, verrattaessa esimerkiksi koiraan, kissaan ja muihin pieneläimiin (ja tähän määritelmään en luonnollisesti laske niitä, jotka oikeasti harrastavat ratsastusta). Senpä vuoksi, jotta Sewellin tarina säilyisi mielenkiintoisena, eli nykykatsojaa puhuttelevana (ja elokuvantekijöiden näkökulmasta tuottoisana), mukaan täytyy nostaa vähintään yksi ihmishenkilö johon (lapsi)katsoja pystyy samaistumaan. Toisin sanoen: siinä missä ennen hevosia oli kaikilla, nykyisin hevosesta on tullut lapsille lähinnä kaukainen haave, ja aikuisille nostalgian kultaama menneisyyden muisto. Tehtäessä uutta sovitusta hevonen ei siis yksinkertaisesti enää pysty kannattelemaan tarinaa omin voimin. Aikaisemmin hevosten yleisyydestä johtuen läheskään kaikki eivät vaivautuneet niistä huolehtimaan, jolloin myös Sewellillä oli saumaa herätellä esiin keskustelua hevostenhoidosta. Nykyisin taas tälle ei enää ole tarvetta: hevosesta on tullut sen verran ihmeellinen, unelman kaltainen vastine, että mikäli se ilmestyisi ja toteutuisi, tokkopa ainakaan lapsi kävisi moista heti kaltoinkohtelemaan. Ja tämä asettelu näkyy myös lastenanimaatioissa. Enää ei tympäännytä joka puolella pyöriviin eläimiin ja niiden tuomaan vastuuseen, vaan suorastaan haikaillaan omasta lemmikistä.

Walt Disney ei (ihme kyllä) oe koskaan julkaissut animaatiota tai
live action -elokuvaa Sewellin kirjasta, vaan sen sijaan satu-LP:n.
 
Toinen huomio taas liittyy tapaan, miten kirjallisuusklassikoita yleisesti ottaen sovitettiin nimenomaan televisiodraamaksi ennen 1990-lukua. Nämä 'pukudraamoiksi' nimetyt live action -tulkinnat sortuivat kaavamaisuuteen ja ennen kaikkea toistensa estottomaan imitoimiseen. Siksi monesti tuntuu, että 'klassikkosovitukseksi' nimetty tv-sarja tai tv-elokuva on aina kovin samankaltainen, eli jotenkin tutunoloinen esitystyyliltään, kunnianhimoton ja geneerinen. Tästä on olemassa ihan kokonainen teorianalansa enkä lähde sitä sen koommin sohimaan. Maininnanarvoista kuitenkin on se, että katsellessani 70-luvun televisiosarjoja Uljaasta Mustasta, tulin huomanneeksi, että tutkimani animaatiot kopioivat surutta juuri näistä sarjoista henkilöitä, tapahtumia, jopa kokonaisia kohtauksia. Mutta miten voin todistaa väitteeni? Siten, että nämä henkilöt ja juonenkäänteet uupuivat kokonaan alkuperäisestä kirjasta. Ennemmin, että animaatioiden tekijät olisivat siis hakeneet inspiraatiota itse kirjasta, käytiinkin vilkuilemassa aikaisempia filmatisointeja. Etenkin televisio tunnetaan samojen maneerien toisinnosta (toisin kuin taiteellisempana mielletyt elokuvateatterifilmatisoinnit), eikä lienekään sattumaa, että kaksi tutkimistani animaatioista oli ennen 1990-lukua julkaistuja tv-elokuvia (ja se kolmaskin suora videojulkaisu). Joka tapauksessa, aina vain uudelleenkierrätetty näkemys, rajoitettu tulkinta ja samanoloinen juonikuvio on edelleen vahvistanut sitä, miksi niin monien mielissä Uljas Musta on tarina hevosen ja lapsen ystävyydestä. Tämän tyyppinen tarinatuotanto, jossa ei kyseenalaisteta edellisen tekijän tulkintaa tai näkökulmaa laisinkaan, vaan hyödynnetään se pureskelematta, tarjoaa juuri otolliset olosuhteet itämään mitä mielenkiintoisimpia väärinkäsityksiä koskien alkuperäistä kirjaa. Otetaan kiellon päälle esimerkkinä vielä Walt Disney -studio: oli kyseessä vaikkapa Tuhkimo tai Pinokkio, juuri Disneyn näkemys näistä tarinoista on muodostunut valtavirran mielissä oikeaksi ja autenttiseksi, ja sitä kopioidaan edelleen muiden studioiden muissa tuotannoissa, usein vaivautumatta edes vilkaisemaan alkuperäistä Grimmin veljesten/Perraultin tai Collodin tekstiä.

Pidemmittä puheitta esittelen nyt nämä 'vaikutusvaltaiset', suuntaa näyttäneet tv-sarjat Uljaasta Mustasta. Tässä yhteydessä on todettava, että varsinkin televisiotuotannot olivat merkittävässä osassa luodessaan mielikuvia katsojille, koska televisio 'joka kodin luksuselementtinä' oli 70-luvulle tullessaan yleistynyt rajusti ja tavoitti nyt siis laajemmin väkeä kuin perinteiset elokuvateatterit.

______________________________



The Adventures of Black Beauty
1972-1974
2 tuotantokautta (2x26 jaksoa)
The Fremantle Corporation / London Weekend Television

Brittiläinen The Adventures of Black Beauty oli käsittämättömän suosittu saarivaltiossa julkaisuajankohtanaan. Se poiki laajan valikoiman oheistuotteita aina kirjoista ja lp-levyistä vuosikirjoihin. Sarja oli käsite, yksi 70-luvun rakastetuimmista ja tunnetuimmista televisiosarjoista esimerkiksi Kahden kerroksen väkeä ja Kaikenkarvaiset ystäväni -ohjelmien ohella, ja parhaimmillaan sitä seurasi useita miljoonia katselijoita. Denis Kingin säveltämä tunnusmusiikki, 'Galloping Home', nimettiin kerran jos toisenkin vuosikymmenen unohtumattomimmaksi tv-sävelmäksi. Tiettävästi ohjelmaa on esitetty myös Suomessa aikanaan, joskaan nimikäännöksestä en ole aivan varma. YLE:n luotsima Studio Julmahuvi myös käytti samaa tunnusmusiikkia 1990-luvun lopussa todennäköisesti jonkinsorttisena sisäpiirivitsinä. Joka tapauksessa, 70-luvun brittiperheet kokoontuivat tyypillisimmin sunnuntaiteelle iltapäivästä, katselemaan samalla yhdessä koko perheen viihdettä. ('Teen nauttiminen' ei brittiläisittäin suinkaan tarkoita höyryävän nesteen lipittämistä, vaan illallista tai muuta ateriaa.) Tähän saumaan puolituntinen sulattelutauko, viikottainen eläinseikkailu idyllisessä maalaisympäristössä sopi paremmin kuin hyvin.



Jos minun olisi kuvailtava tätä sarjaa käyttäen ainoastaan yhtä sanaa, se olisi ehdottomasti 'sydämellinen'. Minulla on aina ollut pehmeä kohta nimenomaan television eläinsarjoille: niissä on paljon mukavaa katseltavaa, ja loppu on poikkeuksetta aina onnellinen. Ennen kuin sain ensimmäisen koirani, imin näistä sarjoista kaiken mahdollisen tiedon itselleni. Alkuperäinen, amerikkalainen Lassie -sarja (1954-1973) esimerkiksi herättää poikkeuksetta lämpimiä muistoja omasta lapsuudestani lauantaiaamujen kohokohtana. Ja no - vaikka Adventures of Black Beauty ei todellakaan ole millään muotoa uskollinen alkuperäisteokselleen sitä mustaa hevosta lukuunottamatta, onhan tämä nyt aivan ihana ja todella liikuttava, muistorikas tuotos. 1880-luvun Englantiin sijoittuneessa tarinassa seurataan lääkäri Gordonin, tämän lasten Kevinin ja Vickyn (Jenny toisella tuotantokaudella) kodinhoitaja Amyn sekä tietysti perheen ratsun, Uljaan Mustan elämää. Hevosen joutuminen Gordoneille on kuin suoraan satukirjasta, ja maalaiselämään mahtuu paljon muutakin kuin karkailevia lampaita ja lypsettäviä lehmiä. On kummituksia, intialaisia pyhimyksiä, sirkustaiteilijoita, varkaita ja huijareita... Vähän kaikenlaista. Kala nimeltä Wanda (1988) -ohjaaja Charles Crichton sekä käsikirjoittaja Victor Pemberton (Doctor Who) pitävät huolen, ettei katsoja pääse tylsistymään tai tuudittautumaan liikaa arkisuuteen. Juonellisesti jaksoissa on hyvin vähän jatkumoa, ja ongelmat ratkaistaan muutamaa tuplajaksoa lukuunottamatta aina viime minuuteilla. Eli jos yhden episodin tuijottelun sattuikin unohtamaan (70-luvulla ei hirveästi ollut suoratoistopalveluja, tallennusvälineitä tai mitään muutakaan), kyseessä ei ollut maailmanloppu, koska sarjasta ei voinut tipahtaa kärryiltä.



Tästä ohjelmasta tulee yksinkertaisesti hyvä mieli. Televisiosarjaksi siinä on käytetty yllättävän paljon luovia kuvauksellisia ratkaisuja (ottaen huomioon silloisen kaluston koon, painon, ja kehnon siirtelymahdollisuuden) ja esimerkiksi vasta-arvostelemani Hopeaori kalpenee mielikuvituksettomalla hevoskuvauksellaan tälle sarjalle 6-0. Toki jokaisen jakson vaatimuksena on se onnellinen loppu ja ohjelma syleilee erittäin perinteisiä kristillisiä arvoja, mutta ainakin itselleni tämä sarja samalla varjelee sitä kultareunuksisista eskapismia, johon on joskus miellyttävän leppoisaa heittäytyä. Saippua ei siis tarjoile katsojalleen erityisiä haasteita, jos nyt ei lasketa sen hienovaraisia kehotuksia ja vihjeitä rohkaista katsojaa itse päättelemään kulloisenkin jakson 'roiston'. Maltillinen ja järkevä tohtori Gordon sekä lempeä mutta napakka Amy tuovat aikuiskontrastia ja tasoitusta lasten kulloinkin järjestämille sotkuille. Näyttelijäsuoritukset ovat yllättävän hyviä, mikä johtuu varmasti nuorten esiintyjien innosta ja motivaatiosta tuoda esille omia taitojaan. Vicky/Jenny on määrätietoinen ja intohimoinen, Kevin puolestaan hillitty ja uskollinen, lasten kaveruksista piskuinen Albert suuruudenhullu ja Ned puolestaan kaupungin kova kasvatti, joka polttelee tupakkaa ja retostelee suhteillaan alamaailmaan. Sopiva kimara eri luonteenpiirteitä saa aikaan paljon mielenkiintoisia konflikteja. Musiikki ohjelmassa on tasokasta, ja tietysti hevosten koulutuksessa on nähty runsaasti vaivaa. Onhan se vähän huvittavaa, että hevosta usein käsketään vaikkapa hakemaan apua aivan yksikseen, mutta sen monipuoliset ilmeet todella antavat ymmärtää, kuin eläin olisi täysin kartalla kaikista tapahtumista, jopa ihmisiä paremmin. Kaiken kaikkiaan, tämä ohjelma nimenomaan brittituotantona (kuten alkuperäiskirjailija) on varmasti ollut suurin vaikuttaja siihen, miten Uljas Musta modernissa kontekstissa ymmärretään, mutta täytyy samalla kyllä kehua, kuinka mukavaa viihdettä se on.

****/5

Sarjaa yritettiin elvyttää uudelleen henkiin vuosina 1990-1992 pyörineellä australialais-uusiseelantilaistuotannolla The New Adventures of Black Beauty. Edeltäjänsä menestyksestä huolimatta tämä uusi sarja sai todella kehnot arvostelut, enkä itse ole sitä vaivautunut edes katsomaan. Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella seurataan aikuiseksi kasvaneen Jennyn siirtolaiselämää 20 vuotta myöhemmin Uudessa-Seelannissa. Nyt Jennyllä on oma (uusio)perhe, aviomies ja tämän mukana tullut tytär Victoria, vaikkakin suru Mustan viimeaikaisesta kuolemasta Englannissa kaihertaa vielä Jennyn mieltä. Mutta pian kaviojalkaisen poismenon jälkeen Jenny ja Victoria sattuvat löytämään puolivillin mustan hevosen, joka muistuttaa niin paljon alkuperäistä esikuvaansa, että saa myös nimekseen Uljas Musta. Ja siitäkös seikkailu alkaa... Erikoista on, että Jennyä ja Doctor Gordonia näyttelevät molemmissa sarjoissa samat henkilöt, Stacy Dorning ja William Lucas. Mahtanut olla nostalgista palata tutun sarjan pariin liki 20 vuotta myöhemmin! Sarjan toinen tuotantokausi sijoittuu Australiaan, jossa luontoon vapaaksi laskettu Musta (hieno peitetarina sille, että tuotanto-olosuhteet muuttuivat) tutustuu Bella -nimiseen orpotyttöön.

______________________________



Black Beauty
1978
5 jaksoa (minisarja)
Universal Television 

Olen aina ollut jokseenkin varautunut minisarjoja kohtaan. Vaikkakin lyhyt kokonaisuus voi olla äärimmäisen tehokas, hyödyntäen pidempien sarjojen tapaan jakso jaksolta rakentuvaa juonenkaarta, valitettavasti kyseessä on myös tuotantotyyppi, joka pahemman kerran metsään mennessään ei jätä katsojalleen juuri minkäänlaista tuntumaa tai muistikuvaa. Vuoden 1978 Black Beauty on juuri sellainen. Siinä missä sarjan brittiläisellä serkulla on agendana rakentaa menestyksekkäästi koko perheen viihdettä ratsastaen klassikkotarinan tarjoamien puitteiden varassa, jenkkituotanto ei ikään kuin osaa päättää, mikä sen tavoite oikeastaan edes on. Tarjota tarinalle uskollinen tulkinta? Sellainen, josta on hyötyä vaikkapa lapselle, joka juuri opiskelee tarinaa koulussa? Vaikka kovasti elokuvan tekstit julistavatkin, että ties mikä yhdistys suosittelee ohjelman katsomista nuorten koulutuksen nimissä, jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana käy selväksi, että hevosia katsoja tulee näkemään mahdollisimman harvoin - jo kuvakulman rajausvalinnat ovat sellaisia, että hevoselta puuttuu esimerkiksi pää tai jalat, ja eläin on joka tapauksessa sijoitettu mieluiten kaikista takimmaiseksi missä tahansa asetelmassa. Eläinten oikeudet - no, eipä niistäkään kuulu paljon mitään, ja kaiken huippu on tietysti se, että tarina on sijoitettu USA:han. 
 

 
Vaikka Sewellin kirjassa Musta törmää uudestaan tallipoika Joehen lähinnä sattumalta, tämän tarinan lähtökohta on se, että poika nimeltä Luke haluaa työstää itse kasvattamastaan mustasta hevosesta kilpahevosen. Kohtalo kuitenkin puuttuu väliin, Luken isä sairastuu, ja perheen on muutettava Philadelphiaan sekä luovuttava maatilastaan. Luke lupaa hevoselle oikein jumalan nimissä, että palaa vielä tämän luokse. Sydäntäsärkevää? Ei todellakaan. Vaikka minisarja onkin vain viisiosainen, jaksot ovat käsittämättömän pitkäveteisiä, laahaavia ja hyvin väkinäisesti puserretulla tavalla tunteellisia. Sarja on hyvin totinen, kuiva kuin takan päälle unohtunut hapankorppu, eikä edes pienimpiä huumorinpilkahduksia nähdä keventämässä sen haudanvakavaa sävyä. No, toki Sewellin kirja oli synkkä, mutta tässä yhteydessä tarkoitan totisuudella rautakankimaista jäykkyyttä ja sen vastineeksi hyvin amerikkalaistettua, ylisiirappista lässytystä. Tutut tapahtumat tulevat ja menevät: on jälleen romahtavaa siltaa ja tulipaloa, mutta kuten sanoin, hevonen on lähinnä taustalla seisova koriste. Se, että kirjan juoni toistetaan "vähän sinnepäin", ei tarkoita, että sovitus olisi kelvollinen - tästä ei vain yksinkertaisesti tule läpi Sewellin protestinkatkuinen henki. Mutta toisaalta, yksinään tämä teos olisi onnettoman surkea eikä sitä varmasti kovin moni vaivautuisi edes katsomaan: nyt se saa tekohengitystä Sewelliin yhdistetyillä mainoslauseilla. Siinä on jälleen yksi ero brittiversioon, joka puolestaan varmasti olisi tahkonnut lisää katsojia viikko viikolta jo ilman linkkiä Sewellin. On jokseenkin teennäistä, että jokainen minisarjan jakso alkaa voice-overilla, jossa lyhyesti kerrataan Mustan tuntemuksia ja kokemuksia, sikäli kun välittömästi sen jälkeen kuvaus keskitetään ihmissuhdesaippuaan. On ties mitä rakkaussuhteita, juoruja ja kosiskeluja, ja tämä kaikki kruunataan lamaannuttavan huonoilla näyttelijäsuorituksilla, kumartuneilla suudelmilla ja huokauksilla.



Pidemmän päälle jopa sarjan aluksi hyvin hajuttomalta vaikuttanut, rasittava tunnusmusiikki syöpyy korvakäytäviin. On helpottavaa, kun lopputekstit vierivät näytölle viimeisen kerran.

*/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti