keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Rudyard Kipling: Just So Stories (kirja + animaatio)


Kiinnostuin Kiplingin lapsille suunnatusta Just So Stories -tarinakokoelmasta niihin aikoihin, kun vielä tutkiskelin Viidakkokirjaa. Just So Stories on suomennettu nimillä Veikeitä juttuja pienille lapsille (1925), Norsulapsi ja muita veikeitä juttuja (1954) sekä viimeisimpänä Alkutarinoita (2013), joka nimensä puolesta kuvastaa ehkä parhaiten sitä, mistä Kiplingin kertomuksissa on kyse. Alkutarinoita on tiettävästi myös ensimmäinen painos, jossa kertomuksia siivittävät, Kiplingin kynäilemät runot on niin ikään saatettu suomen kielelle. Sen verran voimakkaasti tekstit kuitenkin perustuvat leikittelyyn ja kujeiluun englannin kielellä ja lausunnalla, etten uskalla sanoa suomennoksen laadusta tai tehokkuudesta oikeastaan mitään.


Just So Stories ei ole aivan tavallinen satukirja, sillä se keskittyy yksinomaan kertomuksiin, joissa käydään läpi, miten mikäkin asia sai alkunsa. Kuten kuinka valas sai nielunsa, kameli kyttyränsä, norsu kärsänsä, kenguru pitkät jalkansa, miten aakkoset syntyivät ja kuinka ensimmäinen kirje kirjoitettiin. Tarinat on höystetty jo mainituin runoin sekä Kiplingin itse piirtämin kuvin ja kuvatekstein. Kipling on kekseliäs ja leikkisä, ja humoristiset kaskut jaksavat ilahduttaa varttuneempaa lukijaakin, vaikka nämä ovatkin selkeästi osoitettu nuoremmille kuuntelijoille. Kertomusten tyyli on jutusteleva, tuttavallinen, hyvin rento ja spontaani, minkä vuoksi ne pääsevät parhaiten oikeuksiinsa juuri ääneen luettuna. Kipling esimerkiksi itse halusi tarinoiden avulla viihdyttää omaa tytärtään, minkä vuoksi yhtenä veikeiden juttujen päähenkilönä kuullaan myös sangen reipasta nuorta esiaikaista villineitoa. Vaikkakin hauska, myyttinen, mukaansatempaava, erikoinen ja jälleen eri maailmankolkkia koskettava, Just So Storiesilla on kuitenkin pulmansa.


Äärimmäisen lahjakas kirjailija ja sanankäyttäjä, Kipling, oletettavasti sai inspiraation vuonna 1902 julkaistuun Just So Stories -kokoelmaan Viidakkokirjan tarinasta, jossa elefantti Hathi kertoo Mowglille ja viidakon eläimille, kuinka tiikeri sai raitansa merkiksi petturuudesta. Mikäli näitä kahta teosta on vertailtava keskenään, on tietysti huomioitava, kuinka molemmat on suunnattu nuorelle yleisölle. Mutta siinä missä Viidakkokirja on kypsä ja lahjomaton, eikä anna valmiita vastauksia lukijoilleen juuri koskaan, Just So Stories on hämmästyttävällä tavalla pedattu valta-asetelma maailman paremmuusjärjestyksestä. Ei ole sattumaa, että jokainen tarinan eläin, joka muuttuu, muuttuu nimenomaan ihmisen kyvystä tai halusta tehdä niin. Toisin sanoen, eläimet päätyvät lopulliseen, 'täydennettyyn' muotoonsa, kun ihminen on niitä ensin sivistänyt, ojentanut, ja muistoksi vielä rankaissut jättämällä jonkin ulkoisen asian vainoamaan eläintä tämän loppuelämän, jotta oppi pysyy. Vaikka onkin hauska lukea Kiplingin valaisevia ideoita siitä, miksi asiat mahdollisesti ovat niin kuin ne ovat, pidemmän päälle lukija tuntee olonsa epämukavaksi ja jää tylsistyneenä vartomaan seuraavaa ihmisen kultaista, liki jumalaista kosketusta. Toki on taas ymmärrettävä, että Kipling oli ennen kaikkea oman aikansa, kolonialismin kehittämä taiteilija, mutta olisin kovasti toivonut, että kiehtovalla tyylillä alkanut, eksoottinen kokoelma olisi Viidakkokirjan tapaan haastanut ja jopa kyseenalaistanut itsensä. Nyt teksti jää ikävällä tavalla kiertämään samaa ympyrää, eläimet kutistuvat hölmöiksi ja avuttomiksi hahmoiksi, ja itse opetus tuntuu nykyihmisen suussa kovin haljulta. Ikään kuin tätä toisten arvottamista ei olisi jo kuultu tarpeeksi.  Tähdet tulevatkin kielen viehkeydestä, yksinkertaisesta mutta taidokkaasta kuvituksesta sekä tarinoiden alkuasetelmien salaperäisyydestä. 

***/5

______________________________   



The Cat That Walked By Himself
1968, 20 min
ohjaaja: Alexandra Snezhko-Blotskaya
Soyuzmultfilm

Just So Stories tarinakokoelmana on sovitettu ainakin musikaaliksi sekä tarina elefantin kärsästä lastenoopperaksi. Animaatiostudio Soyuzmultfilm on myös hyödyntänyt Kiplingin satukollaasia, käyttäen sitä peräti kolmesti. Vuonna 1967 julkaistiin piirroselokuva elefantin kärsästä, ja tarina Kissa joka kulki yksikseen on sovitettu sekä lyhytanimaatioksi (1968) että kokoillan elokuvaksi (1988). Lyhykäisyydessään kertomus kissasta kuvailee kuinka ihminen kesyttää kotieläimet omaksi hyödykseen. Ovela viirusilmä kuitenkin tekee kaikkensa säilyttääkseen itsenäisyytensä mutta pysyäkseen silti sopivasti lähettyvillä. Onkin selvää, että kissa joutuu osittain myös kärsimään tekemästään ratkaisusta, koska ei antaudu täysin ihmiselle. Vaikka tämä arvostelu käsitteleekin lyhytanimaatiota, voisin vaikka vannoa nähneeni joskus nuorena jo mainitsemani kokoillan elokuvan, joka tunnetaan ennen kaikkea siitä, että se hyödyntää lähes jokaikistä aikansa animointitekniikkaa (ja on siksi myös jokseenkin pelottava). Päädyin kuitenkin juuri lyhytanimaatioon, sillä se oli samalla kokoelmadvd:llä Mowglin ja Rikki-Tikki-Tavin kanssa, ja jälkimmäisen ohjannut Alexandra Snezhko-Blotskaya heiluu myös tämänkertaisen kissa-animaation puikoissa. Valitettavasti kuvat ovat huonolaatuisia Youtube-kaappauksia, sillä kuten taisin joskus aikaisemmin mainita, dvd oli ikävä kyllä rikki jo saapuessaan.



The Cat That Walked By Himself alkaa alkukantaisilla, korvia vihlovilla vislauksilla, katkonaisilla torven törähdyksillä ja aavemaisella rummutuksella. Jo ensimmäisen minuutin aikana leopardinoloinen kissaeläin seivästetään keihäällä ja pian villimiehen, joskin silti muita voimakkaamman ja viisaamman, nähdään painivan myskihärän kanssa. Kiinnostus herääkin, kun suloisena näyttäytyvä, taustalla varovaisesti hiipivä siro kissa julistetaan silti kaikista kesyttömimmäksi. Pian näyttämölle astuu viettelevä nainen, joka paitsi kesyttää miehen, saa tämän myös innostumaan eläinten omistamisesta silkan tappamisen sijaan. Mutta leopardistakin tulee luksusturkki, ja myskihärkä päätyy illalliseksi, sillä kaikilla eläimillä, elävillä tai kuolleilla, on tarkoituksensa ihmisten elinolosuhteiden parantamisessa. Siinä vaiheessa, kun nainen johdattaa miehen luolaansa, jykevä musiikki on vaihtunut kujeilevaksi pianon ohjailemaksi jazziksi: nyt ollaan jo melkein sivistyksen äärellä. Punahuulisella seireenillä on muitakin taikoja taskussaan, ja tekemänsä ensimmäisen tulen avulla tämä kutsuu villejä eläimiä luolaansa valjastaakseen ne palvelukseensa, samalla kun mies nukkuu taljallaan.



The Cat That Walked By Himself lienee Kiplingin kokoelman kiinnostavin ja samalla hedelmällisin tarina. Se ei onnistu ärsyttämään samalla tavalla kuin muut kertomukset, sillä nyt taltutetaan nimenomaan kotieläimiä. Toisin sanoen, on vaikea kuvitella miksi kengurun pitkät jalat johtuisivat millään muotoa ihmisen häiriköinnistä, mutta on helppo uskoa, että susi muuntautui aikanaan koiraksi saadessaan syödä tähteitä ihmisten leirin liepeillä. Tarinalla on ikään kuin sopivasti todellisuuspohjaa. Animaatio onnistuu luonnehtimaan hämmästyttävän hyvin kertomuksen tunnelman, ja samalla tekee siitä paremman. Täydellisistä ääniefekteistä ja musiikkivalinnoista alkaen, lyhytelokuva myös kirkastuu synkästä yönsinisestä kohti aamunkoiton hailakkaa vaaleanpunaista, ilmaisten valaistusta ja kehityksen kaarta. Animointi itsessään on kaunista, vaivatonta, notkeaa, vaistomaisen epäröivää ja hyvin rytmitettyä. Vaikka kirjassa eläimiä selkeästi vain alistettiin uusiin rooleihinsa ihmisen palvelijoina, Soyuzmultfilm alleviivaa kuinka eläimet myös edistävät ihmisten sivistystä seurallaan. Koiran, hevosen ja lehmän avulla miehellä ja naisella vapautuu aikaa muihinkin askareisiin, ja he oppivat esimerkiksi piirtämään, muotoilemaan, ja tekemään hienompia vaatteita.

Etenkin animaation loppu on kaunis: vihattu kissa jakaa sympatiansa naisen kanssa, sillä loppujen lopuksi mies on joukkiosta aina se, jolla on eniten valtaa. Eikä mies koskaan luovu väkivaltaisesta, alkukantaisesta puolestaan, vaikka kuinka esittäisi älykkäämpää tai pukeutuisi koreampaan liiviin naisen toiveesta. Nainen, kuin myös kissa, on kiukkuisen miehen heittämän saappaan uhri, iskun vastaanottaja, kun tämä sille päälle sattuu. Toisaalta, nainen sekä kissa ovat myös osittain vapaita: kissa kuljeskelee itsenäisesti ja riippumattomasti paikasta toiseen, ja joskus nainen tekee taas taikojaan, kun mies on mennyt metsästämään. Yhteinen viisaus kumpuaa siitä, että he pitävät nämä ominaisuudet varautuneesti itsellään, eivätkä jaa niitä avoimesti muiden kanssa, jottei niitä(kin) otettaisi pois. Animaatiossa kaikki on siis niin temaattisesti kuin taiteellisestikin upeassa tasapainossa, tehden pelkkää hyvää Kiplingin tarinalle eristämällä sen muista kertomuksista ja viimeistelemällä tarinan parempaan muotoon, samalla muokaten siitä ensiluokkaisen vuoropuhelun primitiivisen ja sivistyneen välille.

*****/5

1 kommentti:

  1. Kuinka huolellisesti Alerte on Alkutarinat lukenut? "Jokainen eläin, joka muuttuu, muuttuu nimenomaan ihmisen halusta ja kyvystä tehdä niin." Viidessä tarinassa ei ihmisillä ole muutokseen osuutta (Kameli, Norsunlapsi, Kenguru, Vyötiäinen, Rapu), ja vaikka jumal- tai henkiolennot (kolmessa) laskettaisiinkin ihmisiksi, niin ainakin tarinoissa Norsunlapsi ja Vyötiäisten synty muutos tapahtuu ihan eläinten omista toimista eikä enempää ihmis- kuin henkiolentojenkaan asiaan puuttumisesta. - Lukija.

    VastaaPoista