sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Klassikoista inspiroituneet

Tämän postauksen tarkoitus on lyhyesti käydä läpi teoksia, jotka joko ovat ammentaneet inspiraationsa Anna Sewellin Uljaasta Mustasta tai avoimesti lainanneet mallia kirjoittaa omaelämäkerta (hevosen) perspektiivistä. Koska yhtäkään näistä kirjoista ei ole sovitettu animaatioksi, ja ainoastaan pari nauttii edes jonkinlaista tunnettavuutta valtavirran mielissä, päätin niputtaa teokset samaan katsaukseen, jossa viitteellisesti tutkailen Sewellin vaikutusta kokonaisen uuden genren, hevosfiktion syntymiseen. Teokset käyn läpi aikajärjestyksessä. Sokerina pohjalla on yksi kirja, johon törmäsin oikeastaan sattumalta, mutta joka puolestaan on saanut ideansa Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta

1. Margaret Marshall Saunders: Beautiful Joe - An Autobiography of a Dog (1893)


Mikä: Ensimmäinen teksti kertoo nimensä mukaisesti koirasta, mutta mukana on myös runsaasti hevosia. Beautiful Joe valikoitui lukulistalleni, sillä se on kaikista varhaisin teos, joka tunnustaa jo ensimmäisellä sivulla ottaneensa vaikutteita Uljaasta Mustasta. Sewellin kirjaan ihastunut kanadalainen Saunders halusikin kirjoittaa vastaavan tarinan, mutta tällä kertaa koiran näkökulmasta. Beautiful Joe on siis kertomus sekarotuisesta koirasta, bullterrierin ja kettuterrierin risteytyksestä, joka pelastetaan tukalasta roolistaan juopon ja välinpitämättömän maanviljelijän potkusäkkinä. Uudessa kodissaan perhe Morriksen luona Joe oppii yhtä ja toista eläintensuojelusta: seitsenhenkinen joukkio kun on haalinut huostaansa vähän kaikenlaisia olentoja loukkaantuneista kanarianlinnuista hylättyihin kaniineihin ja kaukomailta pyydystettyyn kissaan. Vaikka tarina kerrotaankin päähenkilön, Joen näkökulmasta, kirjassa käydään läpi monenlaisia eläimiä, neuvotaan miten niitä tulisi hoitaa oikein, ja ohjeistetaan miten ihminen voi huomaamattaan tai ymmärtämättömyyttään aiheuttaa eläimelle turhaa tuskaa. Saunders osallistui teoksellaan paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen kirjoituskilpailuun ja saavutti työllään ensimmäisen palkinnon. Alunperin teos julkaistiin kirjailijanimellä Marshall Saunders, sillä Saunders halusi välttää leimautumista 'naiskirjailijaksi' ja häntä huolestutti, ettei teos muuten tavoittaisi suuria yleisömääriä. Tämä huoli oli kuitenkin täysin turhaa: Beautiful Joe on ensimmäinen kanadalainen kirja, joka on myynyt yli miljoona kappaletta, ja sen mukaan on nimetty myös puisto Meafordissa, Ontariossa. Saunders palkittiin Brittiläisen imperiumin ritarikunnan ristillä (CBE) ja hän nautti valtaisasta suosiosta eläinaktivistien piireissä. Beautiful Joe oli myös oikeasti olemassa ja innoitti omalla tavallaan Saundersia tarttumaan kynään. 

Tuomio: Beautiful Joe on hyvin herttainen ja valloittava pieni kirja. Tarina sijoittuu idylliseen Fairportin kylään Maineen, ja historiasta innostuneena luen aina mielelläni vanhoja kuvauksia kaupunkien tai maaseudun arjesta. Joen kertomus alkaakin todella lupaavasti, ja on suorastaan ihastuttavaa lukea kaikenlaisista hullunkurisista sattumuksista, joita ei Morrisien taloudessa yksinkertaisesti pysty välttämään suuren lemmikkimäärän ansiosta. Joe myös kuuntelee paljon, ja siteeraa perheenjäsenten välisten keskusteluiden lisäksi tunnollisesti uutisia, juoruja ja jutunpoikasia, jotka kiertävät nopeasti pikkukylässä ihmiseltä toiselle. Noin puolivälin jälkeen kirja kuitenkin latistuu merkittävästi, sillä Joen kertojaääni katoaa lähes kokonaan, tehden tilaa ihmisten sivukaupalla jatkuville puolustuspuheille eläinten oikeuksista, jotka auttamatta toistavat itseään: Jumala loi ihmisen, ja ihmisen tulisi pitää siis hyvää huolta alempiarvoisistaan päästäkseen taivaaseen. Siinä missä Sewell piilotti sanomansa tekstin sisään, Saunders puolestaan lähes saarnan mittakaavat saavalla julistuksellaan liki riistää tekstiltä sen fiktiivisen viehätyksen. On selvää, että kirja on kirjoitettu nimenomaan rautalangasta vääntämällä niille, jotka tuolloin uskoivat, etteivät eläimet kykene minkäänlaisiin tuntemuksiin, mutta nykylukijalle moinen paasaus voi tuntua jopa luotaantyöntävältä. Siksi tarina on parhaimmillaan silloin, kun jotain tapahtuu - on paljon mukavampi lukea käytännön esimerkkien kautta, mikä on eläimille hyväksi, kuin käydä läpi yhden ihmisen maratonmonologia siitä, kuinka tämän mielestä julmuus on niin surullista, että tämä voisi jo sen ajattelusta menehtyä. Koska Saunders on kuitenkin ollut hyvällä asialla, ja ajalleen erittäin merkittävällä sellaisella, en sakota tästä sukupolvien välisestä kuilusta kuin yhden tähden. Beautiful Joe on kuitenkin erittäin kauniisti kirjoitettu, ja pääsee Joe lopussa vielä ainakin kerran loistamaan.
****/5

2. Walter Farley: The Black Stallion (1941)


Mikä: Yhdysvaltalainen Walter Farley alkoi jo kouluikäisenä luonnostelmaan tarinaa nuoresta pojasta, Alexander "Alec" Ramsaysta, joka erikoisen ja hyvin seikkailuhenkisen tapahtumasarjan kautta päätyy puolivillin, rajun ja aggressiivisen arabitaustaisen mustan orin kesyttäjäksi ja ratsastajaksi. Lomaltaan Intiasta palavaa Ramsay tarkkailee, kun arabialaisesta satamasta laivan kyytiin revitään jalo ja silmittömästi vastusteleva kaviojalkainen. Ramsay mieltyy kovasti oriin, jonka nimeää mielessään simppelisti "Mustaksi", ja käykin salaa säännöllisin väliajoin ihailemassa tätä, tosin ainoastaan turvallisen välimatkan päästä. Valitettavasti laiva joutuu myrskyn uhriksi, ajautuu karille ja uppoaa. Alec pelastuu turmasta ainoana henkiinjääneenä, tietysti Mustan hevosen avustuksella ja eläimen sinnikkäällä selviytymisvaistolla. Poika ja ori päätyvät autiolle saarelle, jossa Alec hiljalleen lähentyy hevosen kanssa ja parin välille syntyy voimakas luottamus. Rankan haaksirikon jälkeen molemmat pelastetaan muutamaa viikkoa myöhemmin, ja Alec vie hevosen mukanaan Rion kautta kotiinsa New Yorkiin. Koska jo saarella ollessaan Alec pani merkille hevosen huiman koon, suuren rintakehän, voimakkaat jalat ja kipinöitä iskevän nopeuden, ei ole pienimmissäkään määrin yllättävää, että Alecin vanhemmat antavat tämän pitää hevosen ja sitä aletaan koulimaan laukkaradoille sen mystisestä taustasta ja puuttuvata sukupuusta huolimatta.

Tuomio: Musta ori/orhi (molempia suomennoksia on tiettävästi hyödynnetty) on se tyypillisin teos, johon Uljas Musta yleisimmin sekoitetaan. Eikä tätä varmasti käy ihmetteleminen, onhan kuitenkin molempien päähenkilö musta, miespuolinen hevonen (ori vs. ruuna). Musta ori kerrotaan kuitenkin kolmannessa personassa, eikä ensimmäistä hyödyntäen kuten Anna Sewell, ja se on ennen kaikkea tarina pojan ja hevosen ystävyydestä, kuin hevosesta itsestään. Mustaa oria on myyty miljoonia kappaleita, lukuisia painoksia, joten väistämättä sen mieltää Uljaan Mustan 1900-luvun manttelinperijäksi. Teos oli aikanaan niin menestyksekäs, että Farley rustaili sille huikaisevat parisenkymmentä jatko-osaa. Mutta vaikka ensimmäinen kirja jättääkin tarinan auki, tekstin lopussa tulee vääjäämättä sellainen olo, että kaikki on kerrasta nähty, eikä merta edemmäksi kalaan huvita lähteä, paitsi jos sattuu edustamaan kirjan varsinaista kohderyhmää. Musta ori on silti hyvä kirja, eikä tätä tule käsittää väärin. Sen korkeatasoisinta antia on ehdottomasti kirjan alkupää, jossa Alec joutuu Robinson Crusoemaisesti valjastamaan kaikki keinot käyttöön selviytyäkseen autiolla saarella, samalla kun petollinen villieläin - eli tietysti Musta ori - korskuu uhkaavasti taustalla. Kirjan vanhahtavuus tulee esiin sen liikuttavassa slangissa, samoin kuin Alecin taipumuksesta syöttää hevoselle tavattomia määriä sokeria (ei se hevoselle ole sen terveellisempää kuin ihmisellekään). Uraa laukkaratsuna on toki jännittävää seurata, mutta tietyssä vaiheessa kaikki alkaa tuntumaan liian hyvältä ollakseen totta, mikä varmasti johtuu Farleyn nuoresta iästä tekstin kirjoitusaikaan. Menevä, helppolukuinen, nostalginen viihderomaani, joka yllättäen uppoaisi testosteroninkatkuissaan taatusti myös nuorille pojille.
****/5

Sovitukset: Mustasta Orista on tehty kolme elokuvasovitusta. The Black Stallion (1979) perustuu kirjasarjan ensimmäiseen osaan, The Black Stallion Returns (1983) sarjan toiseen osaan sekä The Young Black Stallion (2003) viimeiseen osaan, jossa valotetaan Mustan orin menneisyyttä ennen kuin tämä tapasi Alecin. Lisäksi vuosina 1990-1993 tuotettiin tv-sarjaa The Adventures of the Black Stallion, joka perustuu löyhästi kirjojen tapahtumiin. Tv-sarjan päähenkilönä nähdään muuten Docs Keepin Time, joka oli pääosassa myös vuoden 1994 Urhea Musta -elokuvassa. Näistä lukuisista sovituksista olen itse nähnyt varhaisimman elokuvan, jonka on tuottanut Francis Ford Coppola, ja joka ansaitsee oman lisämainintansa. The Black Stallionia ylistettiin aikanaan sen erinomaisesta editoinnista, äänimaailmasta, soundtrackista ja cinematografiasta (miten tämä termi suomennetaan?) ja se sai myös useita palkintoja. On myönnettävä, että elokuva yllätti minutkin totaalisesti - se on todella taiteellinen, koostuen erinomaisista teknisistä ratkaisuista, yllätyksellisistä kuvakulmista ja kuvanvaihdoksista, puhumattakaan äänimaailmasta, joka kantaa minimaalisen dialogin omaavan teoksen tunnelmaa erinomaisesti. Elokuvahistoriallisesta näkökulmasta filmi on omaperäinen merkkiteos, jonka kaltaisia toivoisi näkevän useammin, kun käsitellään ihmisen ja eläimen välistä ystävyyssuhdetta. Sen sijaan Walt Disney Picturesin tuottama The Young Black Stallion sai minut kerran päiväsaikaan televisiosta tullessaan vaipumaan uneen jo ensimmäisen vartin aikana, minkä takia en voi kehua sitä kummoisemmaksi kokemukseksi.

3. Josephine, Diana & Christine Pullein-Thompson: Black Beauty's Family (julkaistu ensi kerran vuonna 1975 nimellä Black Beauty's Clan)


Mikä: Brittiläisten hevoskirjailijasisarusten kynäilemä tarinakokoelma Uljaan Mustan sukulaisista. Sisaruksista vanhin, Josephine, on kertonut että heti lukemaan opittuaan ahmi Sewellin alkuperäisteoksen huikaisevat kahdeksan kertaa. Liki 50 kirjaa elämänsä aikana rustaillut, MBE:näkin palkittu Josephine nuorempine kaksoissisaruksineen on koko hevosfiktiogenren tunnetuimpia kirjailijoita. Tässä tarinakokoelmassa Josephine kertoo tarinan Uljaan Mustan veljestä, Black Ebonystä, joka äkkipikaisuutensa vuoksi joutuu kokemaan kovia. Black Ebony pääsee myös todistamaan luokkienvälisiä mielenosoituksia sekä hurjaa kaivosonnettomuutta. Diana puolestaan esittelee Uljaan Mustan siskon varsanvarsan, Black Princessin, josta tulee ensimmäisen maailmansodan sotasankari. Viimeisenä vuorossa on Christinen tarina Black Velvetistä, Uljaan Mustan veljen varsanvarsanvarsanvarsasta 30-luvulla, joka aloittelee lupaavaa hyppyuraa, mutta pahaksi onneksi omistajiensa ikävän konkurssin vuoksi päätyy kokemaan toisen maailmansodan aikaisen puutteen ja kurjuuden. Kaikki tarinat kerrotaan ensimmäisessä persoonassa eli hevosen näkökulmasta. Sukupuu, jonka kirja esittelee, on tietysti keksitty, eikä sillä ole mitään yhteyksiä tosielämään.

Tuomio: Jo lapsena lukiessani Pullein-Thompsoneiden kirjoja tuumin itsekseni, että Josephine on heistä kaikista lahjakkain. Äkkiseltään tämä kirja, joka on eräänlaista aikuisten ihmisten väsäämää lapsuusfanfictionia, todistaa tuon johtopäätöksen oikeaksi. Pullein-Thompsoneiden tyyli kirjoittaa on hitaasti etenevä, rauhallinen, maalaileva, ja ainoastaan Josephinen työ eroaa kokoelmakirjassa edes jollain tavalla edukseen. Siinä missä Diana ja Christine esimerkiksi aloittavat kuvailemalla maaseudun idyllisyyttä, Josephinen Black Ebony täräyttää suoraan, kuinka epämiellyttävää on olla Uljaan Mustan nuorin veli. Tarinat ovat kuitenkin melko hajuttomia ja mieleenpainumattomia, ja vaikka ne selkeästi osoittavat kuinka valtavan paljon tietoa trio omaa hevosista, kirja tuskin on lapsellekaan sellainen, että sen kahloisi kovinkaan monesti läpi. Tietyissä kohdissa kuvaus myös lipsuu vähän liialliseen naiiviuteen, esimerkiksi kun Black Princess alkaa lässyttävään sävyyn toivomaan itselleen omaa varsaa tai kun ihmiset aina kehuvat näiden mustien hevosten olevan "sen kuuluisan" Uljaan Mustan jälkeläisiä. Ihanko totta? Todellisuudessa Sewellin kirjassa kukaan ei ollut kiinnostunut Mustasta, koska se oli vain yksi hevonen tuhansien joukossa, ja ainoa, joka sen lopulta edes tunnisti, oli tallipoika yli vuosikymmenen takaa. Ehdotonta plussaa on kuitenkin kaikkien sisarusten hyvä kielenkäyttö sekä historiallinen täsmällisyys, vaikka onhan tämä avointa toisen työllä ratsastamista.
***/5

4. Josephine, Diana & Christine Pullein-Thompson: More From Black Beauty's Family (julkaistu ensi kerran vuonna 1978 nimellä Black Beauty's Family)


Mikä: Pullein-Thompsonin sisarukset jatkavat edellisen kirjan menestyksen viitoittamalla tiellä. Tällä kertaa teoksen tarinat pureutuvat suurimmaksi osaksi maailmaan ennen Uljaan Mustan syntymää. Josephine kuvailee Nightshaden, Uljaan Mustan neljännen polven isoisän tarinan, joka päätyy kilpahevoseksi, maantierosvoksi, ja todistamaan ranskalaisten strategisia suunnitelmia Napoleonin sotien aikaan. Dianan Black Romany, Uljaan Mustan isoisän isän puoliveli, joutuu osaksi herrasmiesten välistä vedonlyöntiä, jossa tämä joutuu matkustamaan halki hyisen, helmikuisen Englannin aina Cornwalliin asti. Christinen Blossom on tällä kertaa ainoa Uljaasta Mustasta polveutuva jälkeläinen, tämän siskon varsanvarsa, joka isänsä työhevostaustasta johtuen syntyy yhtä läikikkäänä ja vuohiskarvaisena kuin mustalaisiin yhdistetyt tinker -hevoset. "Rumuudestaan" johtuen Blossomin ura hiileä kuljettavana työhevosena on kiveen kirjoitettu. Kirjaan liitetty sukupuu herättää tällä kertaa tietynlaista hilpeyttä, koska sen mukaan Uljaan Mustan verilinja polveutuu täyssisaruksista, jotka on risteytetty keskenään. Puolisisarusristelmistä olen kyllä kuullut, mutta epäilen, että tämä mahtaa olla jo jonkinsorttinen painovirhepaholainen.

Tuomio: Minusta tämä kirja on huomattavasti parempi kuin sarjan ensimmäinen teos, vaikka ei sittenkään yllä aivan neljän tähden tasolle. Virkistävää on esimerkiksi se, että ainoastaan Blossom pääsee leyhyttelemään kuuluisan sukulaisensa maineella - muuthan eivät edes tiedä vielä, että Uljas Musta tulee syntymään. Onkin todettava, että etenkin Josephine ja Diana tekevät hyvää työtä tuodessaan 1800-luvun Englannin ja sen hevosmiestaidot aivan iholle asti - jo ihan mielenkiinnosta näitä kohtaan tämä kirja käy nopeasta ja simppelistä lukuelämyksestä, sopivasta pintaraapaisusta ja pikaperehdytyksestä. Vakaviltakaan aiheilta ei vältytä, ja kirja esittelee esimerkiksi lapsiorjuuden ja kukkotappelut. Tuntuu, kuin toista kierrosta varten naiset olisivat itsekin innostuneet tutkimaan menneisyyden arkistoja toden teolla. Tapahtumat ovat julmia, heijastellen nykyajalle etäistä ajatusmaailmaa, mutta uskottavia, ja siksi äärimmäisen kiinnostavia. Pidän myös valtavasti siitä, miten teksti soljuu ympäri Englantia käyden mutkan aina Irlannissa asti, tehden samalla huomioita myös ihmisistä ja kulttuurieroista. Tämän kirjan perusteella esimerkiksi voisin väittää saaneeni entistä kokonaisvaltaisemman kuvan cornwallilaisista. Hevoset itsessään ovat kovin seesteisiä tällä kertaa, Blossomia lukuunottamatta, mutta se ei tarkoita, että niiden kertojaääni tuntuisi rasittavalta. Kovemmat tapahtumat ja kyky ottaa niitä tyynesti vastaan kuvastaa paremmin eläinten nöyryyttä sekä niitä kohtaan asetettuja historiallisia vaatimuksia kuin viime kirjassa.    
***/5

5. Michael Morpungo: War Horse (1982)


Mikä: Lastenkirjailija Michael Morpungon kertomus ensimmäisessä maailmansodassa palvelevasta Joey -hevosesta on saavuttanut ainakin Iso-Britanniassa jo modernin klassikon aseman. Tunnetummasta elokuvaversiosta poiketen, alkuperäinen kirja kerrotaan hevosen perspektiivistä, aivan kuten Uljas Mustakin. Inspiraation teokseensa Morpungo sai keskusteluista englantilaisten sotaveteraanien kanssa sekä tavatessaan änkyttävän lapsen, joka epävarmuudestaan huolimatta sai rohkeutta puhua ollessaan hevosten seurassa. Kirjassa lähes täysiverinen, ulkonäöltään jalo ja luonteeltaan tulinen ruunikko Joey päätyy Narracottien maanviljelijäperheeseen erään kylähuutokaupan jälkeen, juoppohullun isän omituisen päähänpiston seurauksena. Perheen poika Albert ihastuu vilpittömästi Joeyhin ja hevosen hienosta sukupuusta huolimatta nuorimies alkaa valmentaa siroa ja säpsähtelevää olentoa lempein mutta varmoin ottein raskaisiin auraustöihin. Sota kuitenkin alkaa, ja saadakseen rahaa Albertin köyhä isä myy hevosen salaa armeijalle. Albert on murheen murtama, mutta vannoo löytävänsä tien takaisin hevosen luokse. Kirja käy läpi suurpiirteisesti sotavuosien raadolliset tapahtumat mukailevasti rintamalinjaa seuraten, säilyttäen kuitenkin tietynlaisen etäisyyden ihmisten merkityksettömiin strategioihin ja pysytellen tiivisti siinä lähtökohdassa, mitä sota merkitsi hevoselle: nälkää, kurjuutta, kipua ja kuolemaa.

Tuomio: Vaikka jo kirjan juonitiivistelmä kuulostaa hirvittävän tylsältä ja tarinankulku tavanomaiselta, Morpungo onnistuu yllättämään liki hurmoksellisesti. Lyhyen teoksen kieli on yksinkertaista, mutta erityisellä tavalla tunteisiin vetoavaa ja aidontuntuista, korutonta kuin itse sota. Koska tarina kerrotaan Joeyn näkökulmasta, Morpungo onnistuu puskemaan pasifistista näkökantaansa demonstroimalla, miten järjetöntä ihmisten halu taistella vallasta on, ja kuinka kaukana se on siitä, mitä tarvittaisi tai mikä riittäisi. Hevonen, kuten myös kansalainen, on vain yksi pieni rakennuspalikka etäisen, lähes tuntemattomaksi jäävän hallitsijan silmissä. Kuka johdattelee ja määrää, ja miksi annamme määrätä silloinkin, kun se tuntuu väärältä? Kirja etenee aina elämän peruskysymyksiin asti - siihen, mikä lopulta tekee niin ihmisen kuin eläimenkin onnelliseksi, ja myös lausuu sanasen hetkellisen olemassaolon kimmoittavasta kiitollisuudentunteesta. Luin tämän kirjan lyhyellä lentomatkalla ja sain todella taistella kyyneliä vastaan. Sitä ei ennakkoluuloiltaan uskoisi, miten kaunis, rohkea, koskettava ja erikoislaatuinen tämä pieni kirja on, kuvaillen sodan kauhujen lamaannuttamia sieluja ja punoen sattumien kautta kohtaloita yhteen. Kirja on kaiken ylistyksensä ansainnut, sillä se on ensiluokkainen, fantastinen (lasten)kirja kertomaan suoraviivaisesti meille rauhan ajan tuudittamille, miksi juuri meidän tulisi olla kiitollisia siitä, ettei meidän tarvitse katsella naapureidemme ja perheenjäseniemme pakotettua lähtöä veriseen sotaan. 
*****/5

Sovitukset: War Horsesta on tehty näyttämösovitus, jonka ensi-ilta oli vuonna 2007. Osittain nukeilla toteutettu tuotanto on tähän mennessä ehtinyt kiertämään Iso-Britannian lisäksi ainakin USA:ssa, Kanadassa, Australiassa, Etelä-Afrikassa ja Saksassa. Lukuisten kriitikoiden rakastama näytelmä on ehditty palkita jo moneen otteeseen. Myös ohjaaja Steven Spielberg tarttui tarinaan, ja näytelty elokuva War Horse nähtiin ensi kerran elokuvateattereissa joulukuussa 2011. Tiettävästi Morpungo yritti alunperin luoda elokuvakäsikirjoitusta hevosen näkökulmasta, kunnes tämän toteuttaminen todettiin mahdottomaksi 'dramaattisista syistä', minkä seurauksena elokuva tyytyi näytelmän tapaan kertomaan tarinan ihmisten näkökulmasta. Toisin sanoen eläinnäkökulman koettiin toimivan uskottavasti ainoastaan kirjassa. Tätä ideaa hyödynsin paljon tutkiessani myös Uljaan Mustan näkökulmanvaihdosta kirjan ja sovitusten välillä. Kaikesta huolimatta perhe-elokuva on silti katsomisen arvoinen ja suorastaan sydäntä raastava, vaikka ei aivan kirjan tasolle ylläkään ja on tyyliltään kovin tyypillinen suuren budjetin nenäliinaelokuva. John Williamsin säveltämä soundtrack on kuitenkin erityisen mieleenpainuva ja uljas. War Horse -kirjalla on myös jatko-osa, Farm Boy (1997), jota nimensä mukaisesti ei kerrota hevosen perspektiivistä, ja joka on suunniteltu selkeästi nuoremmalle lukijakunnalle, tarjoten tarinasta hyvin yksinkertaistetun version.

6. Richard Adams: Traveller (1988)


Mikä: Richard Adams, Ruohometsän kansan luoja, yksi kaikkien aikojen suosikkikirjailijoistani, on yllättäen kirjoittanut teoksen myös hevosen näkökulmasta. Toisaalta tämä ei ole ihme: Adams on itsekin todennut, ettei hän oikeastaan edes osaa kirjoittaa kunnollisia tarinoita ihmisten perspektiivistä. Adams on myös kautta aikain ollut erittäin kiinnostunut historiasta, etenkin sotahistoriasta. Tämä kirja kertookin nimensä mukaisesti kenraali Robert E. Leen kuuluisimmasta ratsusta, harmaanvalkeasta Travellerista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaan, vuosien 1861-65 välille. Kenraali Lee oli konfederaation eli etelävaltioiden menestyksekkäin kenraali, vaikka kuten jo tiedämme, sota kääntyi lopulta unionin eli pohjoisvaltioiden voitoksi. Toisin kuin esimerkiksi Morpungon War Horse, tämä kirja on astetta raskaamman kaliiberin teos, ja sitä voisikin kuvailla yleissivistäväksi historiankirjaksi, niin tarkasti Adams on ujuttanut mukaan pienimmätkin yksityiskohdat Leen sodankäynnistä ja kampanjoinnista. Toki Traveller on vain hevonen: ihan kaikkea se ei pysty ymmärtämään, mitä kulloinkin tapahtuu, mutta mikäli aikakausi on edes jollain tavalla muistissa lukijan mielessä, on helppo yhdistellä kirjassa kuvattuja tapahtumia oikeisiin taisteluihin ja merkkihenkilöihin. Adamsin teosta on kummallisesti hieman kritisoitu siitä, että se kaunistelee etelävaltioiden todellisuutta. Toki etelävaltiot nykyisin käsitetään yksipuolisen pahana osapuolena, koska nämä kannattivat orjuutta, mutta toisaalta juuri tähän asiaan Adams ei nimenomaan kommentoi mitään. Traveller ainoastaan uskollisena palvelijana seuraa rakasta ratsastajaansa minne tämä ikinä meneekin - ei sen tehtävä ole eritellä, kuka on "hyvä" ja kuka "paha". Kirja onkin samalla tarina miehen ja hevosen välisestä yhteenkuuluvuudesta sekä molempien välisestä kunnioituksesta.

Tuomio: Aluksi kirjaan on hieman haastava päästä sisään. Luodakseen autenttisen vaikutelman, Adams on nimittäin laittanut Travallerin puhumaan vahvalla etelänaksentilla. Tällaiselle kuningattaren englantiin tottuneelle moinen tehokeino tuntui ennen avautumistaan todella rasittavalta. Mutta yhtäkkiä se vain imaisi mukaansa, eikä näin jälkeenpäin kertomusta osaisi kuvitellakaan muunlaisena. Hitaasta alusta huolimatta sotatantereelle siirryttäessä koko kirjan rytmi muuttuu kiihkeän poukkoilevaksi ja tunnelmaan sopivan painostavaksi. Koko teos on rakennettu siten, että Traveller kertaa ja muistelee kokemuksiaan jälkikäteen, puhellen niitä tallikissalle. Travellerin tyyli on hyvin jutusteleva, puhekielinen, ja lukijallekin tulee sellainen olo, että nyt taas istutaan alas kuuntelemaan, kuinka tarina jatkuu. Vaikka Traveller on urhea, rohkea, nopea ja kestävä, se on myös hölmö ja kehno päättelemään asioita. Mutta tämä tekee hahmosta ainoastaan sympaattisen ja samaistuttavan: kissa kun ei kertaakaan aukaise suutaan korjatakseen Travellerin käsityksiä, vaan jättää sen tyystin lukijan pohdittavaksi. Toki hurjissa olosuhteissa on muutenkin jo selviytymistä - vilu, nälkä, kuolema ja pyssynpamaukset vievät Travellerin aivan sen kestämiskykyjen rajoille. Traveller puhuu toisinaan vähän oudoksuttavankin rakastavasti omistajastaan, mutta toisaalta tämä on Adamsilta ainoastaan ovelaa. Jos hevonen ymmärtäisi yhtään enemmän tai luottaisi yhtään vähemmän, siitä ei taatusti olisi koskaan tullutkaan sotasankaria. Sota teemana asettaa kuitenkin tietyt rajat massiiville teokselle, ja vuosia tarkasti läpikäytäessä Adams ei onnistu välttämään toistamasta itseään. Mutta pidän todella paljon, kuinka Adams piirtää kokonaiskuvan niin ihmisistä kuin eläimistäkin yksilöinä, takertumatta näiden tosielämässä leijailevaan maineeseen. En ole aihealueen asiantuntija, mutta juuri tästä yksityiskohdasta johtuen mieleeni tuli eräs toinen suosikkikirjoistani, Tuulen viemää. Eikä se ole ollenkaan huono asia. Tämä teos ei niinkään ole sentimentaalinen, mutta elämänmakuinen, rehevä, ja Travellerin persoonasta johtuen myös ilonpilkahteinen ja ajoittain jopa hauska, pilaamatta kuitenkaan kirjan vakavaa tarkoitusperää eli opettavaisuutta.
*****/5

BONUS: Neil Gaiman: The Graveyard Book (2008)


Mikä: Fantasiaromaani pojasta nimeltä Nobody "Bod" Owens, joka vilkkaana taaperona välttää täpärästi oman kuolemansa. Kuoleman läheisyydestä hän ei kuitenkaan pääse pois koskaan. Kun mystinen mies nimeltä Jack saapuu Owensin perheen kotiin, tämä onnistuu murhaamaan koko kokkoronkan, paitsi tietysti nuorinta, vasta vauvaikäistä Bodia, joka on jo kovaa vauhtia ryömimässä uteliaisuuttaan kohti läheistä hautuumaata. The Graveyard Book tekee tietoisesti kunniakumarruksen Viidakkokirjan suuntaan paitsi nimensä, myös juonensa puolesta. Hautuumaan asukit, haamut sekä kummitukset, nimittäin ottavat pojan kasvatettavakseen, tietysti hautuumaan lakien ja sääntöjen puitteissa. Bodista kasvaa erikoisella tavalla terävä selviytyjä, joka oppii hallitsemaan ja kiertelemään kummankin maailman käytännöt, niin elävien kuin kuolleidenkin. Eräs kirjan kappaleista on peittelemättä imoitu Viidakkokirjan kappaleesta 'Kaan metsästys'.

Tuomio: Voiko kirjaa väittää omaleimaiseksi, vaikka Gaiman itsekin esittää suurimmat kiitoksensa Kiplingille? Sen verran kiehtovan ja paikoin todella jännittävän sopan Gaiman onnistuu hämmentämään. Voi tosin olla, että juoni, joka muodostuu identiteettikysymyksistä ja itsensä löytämisestä, on aina mukaansatempaava. Hautuumaa itsessään on kunnioitettava ympäristö, joskin Gaiman hyödyntää myös brittiläistä perspektiiviä, jonka mukaan hautuumaat ovat lähes puistojen asemassa, koska siellä on kaunista ja taatusti hiljaista. Kuinka väärässä vierailija onkaan, sillä kuhinahan sielläkin käy - kuolleiden sieluja kun sattuu olemaan tuhansia. Gaiman on ennenkin käsitellyt vaikeita aihealueita lastenkirjoissaan, ja kuoleman tuominen lähelle on hyvä keino lieventää mahdollista pelkoa ja epäymmärrystä. Onkin vahingollista, että puolivälin jälkeen kirja lähtee merkittävästi latistumaan, ja toiminnansävytteinen, Harry Potteria hapuileva loppuratkaisu on paitsi ennaltaodotettava, myös tylsä. Se syö kirjalta viimeisen tähden.
****/5

Sovitukset: The Graveyard Book on voittanut useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja ja siitä on pitkään ollut suunnitteilla elokuvaversio. Suunnitelmat ovat kuitenkin kompastelleet tuotantoyhtiöiden omistuksen vaihtuessa. Alun perin The Nightmare Before Christmasin (1993) ohjanneen Henry Selickin piti astua ohjaajan saappaisiin myös Gaimanin tarinan puitteissa, mutta harmillisesti tästäkin sittemmin luovuttiin. Gaimanin menestyskirjasta Coraline (2002) sen sijaan on tehty samanniminen stop-motion animaatio vuonna 2009. Erikoista onkin, että tämä tuotantoyhtiö, Laika, teki vuonna 2012 niin ikään stop-motion-animaation ParaNorman, joka ei perustu Gaimanin kirjaan, mutta kertoo kuitenkin pojasta, jolla on vahva suhde kummituksiin, kuolemaan ja hautuumaan kaltaisiin ympäristöihin.

1 kommentti:

  1. Neil Gaiman on upea :) ootko katsottunut hänen commencement -puheen? :)

    VastaaPoista