keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Hopeaori (elokuva, 1993)

Kuten arvata saattaa, blogin pitkä päivityskatkos johtuu siitä, että minun oli lopulta pakko keskittyä täysipäiväisesti itse gradun kirjoittamiseen. Voin ilokseni kertoa, että työ on nyt valmis ja tällä hetkellä odottaa yliopiston myöhemmin suomaa arvostelua. Mutta ennen kuin ennätän luonnehtimaan tunnelmia tutkielmani loppukiristä, julkaisen muutamia postauksia, jotka viimeisen kuukauden aikana ehdin punoa luonnosasteelle, mutta viimeistellä vasta nyt. Asiaan.



The Silver Brumby 
1993, 93 min
ohjaaja: John Tatoulis
Film Victoria / Film Finance Corporation Australia

Kuten yllänäkyvästä otsakekuvasta voi päätellä, ilmeisesti animaatiosarja The Silver Brumby polkaistiin käyntiin nimenomaan tämän elokuvan menestyksen seurauksena. Hopeaori voitti valmistuttuaan peräti kolme palkintoa, kaksi lastenelokuvien sarjassa ja kolmannen soundtrackinsa puolesta. Vaikka tässäkin elokuvassa kuullaan niitä kammottavia 'tuulikuiskauksia', on myönnettävä että laadullisesti puhutaan täysin eri sarjan tekeleestä kuin nyt jopa spin-offiksi kuvailtava piirrossarja. Australialaistuotanto on mukavan kevyttä viihdettä ja tarjoilee mukavasti jopa silmäniloa, sillä mukana on iki-ihana Russell Crowe hieman alle kolmekymppisenä pojankoltiaisena Thowraa metsästävän miehen roolissa. 



Kuten aikaisemmin on jo tullut todettua, Hopeaori on elokuva, joka valloitti minut pikkutyttönä seikkailuhenkisyydellään. Vaikka aika kultaa muistot ja tämäkin elokuva on selkeästi kärsinyt vuosien vieriessä, teoksessa on kuitenkin paljon hyvää, ja on helppo havaita, miksi se jaksaa kiinnostaa vielä meikäläistä nuorempaa hevosharrastajasukupolvea. Kuitenkin esimerkiksi IMDB:n puolella kiivain tätä elokuvaa koskeva väittely on käyty siitä, miten tarina käsitellään. Hopeaori kun sekoittelee iloisesti mukaan elementtejä myös todellisuuden puolelta luodakseen kehyskertomuksen varsinaiselle tarinalle. Eli pyytäjämiehen lisäksi päähenkilöinä nähdään myös kirjailijan mukaan nimetty Elyne Mitchell sekä tietysti tämän tytär Indi. Itse elokuva käynnistyy myrskyisestä yöstä, jolloin tytärtään rauhoittaakseen Mitchell alkaa kertoa tälle tarinaa Thowrasta. Pitkälti koko elokuvan ajan juoni etenee siis kahdessa tasossa: toisaalta näytetään, miten Thowra kasvaa ja kehittyy, toisaalta ei milloinkaan unohdeta Mitchellin ja Indin arkielämää, tai äidin kovaa vauhtia kirjaksi muodostuvaa kirjoitusprojektia. Toisin sanoen, hevoset kirjaimellisesti laukkaavat kirjoituskoneen naputuksen tahtiin. Crowen esittämä mies sattuu kuitenkin olemaan Mitchellien tuttava, ja iltasatuna alkanut tarina osoittautuukin lopulta tarua ihmeellisemmäksi, kun hevosjahti kiihtyy kiihtymistään. 



Ymmärrän hyvin, miksi monille kirjasarjan tosifaneille moinen juonellinen ratkaisu on turhan iso pala nieltäväksi. Toisaalta, kirjailija itse piti elokuvasta, ja sen ottamasta taiteellisesta vapaudesta. Perustuihan juonne kuitenkin hänen omaan elämäänsä ja niihin olosuhteisiin, jotka synnyttivät idean varsinaiselle teokselle. Sitä paitsi, on kohtalaisen vaikeaa dramaattisista syistä luoda live action -eläinelokuvaa eläimen perspektiivistä, ilman että lopputulos olisi korni ja menettäisi kaiken tunnepotentiaalin, ja niin että lopputulos jaksaisi kiinnostaa edes aavistuksen verran myös varttuneempaa katsojaa. Juuri ratkaisu tuoda mukaan kerrontaääni ja tasoittaa tarinaa luontevien ihmishahmojen avulla tekee tästä elokuvasta toimivan kokonaisuuden. Itse olen aina pitänyt kiehtovana tarinoita, jotka oikeissa olosuhteissa pystyisivät olemaan myös totta. Kukapa lapsi ei olisi joskus toivonut, että äidin kertoma iltasatu laukkaavista villihevosista tai koiranpennuista olisi totta? Elokuva leikkii tällä elementillä juuri sen verran, että pieni katsoja - kuten allekirjoittanut silloin 2000-luvun taitteessa - tempautuu tiivisti mukaan puolittaiseen fantasia-asetelmaan. Ja hyvä niin - muuten elokuvan tenho ei olisi säilyttänyt puoliakaan viehätysvoimastaan tälle vuosituhannelle asti. Hevosia esittelevät kohtaukset kun ovat riskittömän maalailevia, tunnelmaa kosiskelevia panoraamoja, ja ne paljonpuhutut taistelukohtaukset ovat latteita ja suorastaan tympeitä. 



Elokuvan kuvausratkaisut ovat pitkälti samankaltaisia kuin 70-luvun hevosfilmatisoinneissa. 90-luku oli siitä ilkeää raja-aikaa, että paljon oli onnistettu saavuttamaan, mutta edistyksellisimmät tekniset ratkaisut ja etenkin tietokoneiden esiinmarssi tulivat vasta 2000-luvun puolella. Elokuvallisesti tämä ei siis tuo mitään uutta, minkä takia jälleen liputan iloisesti tekijöiden päätökselle näyttää Mitchelliä ja India esimerkiksi vaeltamassa luonnossa, samalla kun Mitchell kertoo Indille luonnon monimuotoisuudesta ja sen ihmeellisyksistä. Temaattisesti tämä elokuva puhuu kovasti ympäristönsuojelun puolesta, eikä se ole laisinkaan huono asia. Äiti ei esimerkiksi ole lainkaan mielissään, kun tytär ei haluaisikaan laskea heidän pelastamaansa, jalkaansa loukannutta kengurua enää takaisin luontoon. Ja luontoa onkin tässä elokuvassa ilo katsella, sillä ylämaa ja sen pusikot ovat tällä kertaa ihan aidossa olemuksessaan. Muutoin elokuva voisikin tuntua aika ajoin pitkittyneeltä, mutta kyllähän noita jylhiä kallioita ja auringonlaskuja jaksaa hetken jos toisenkin tihrustella. Enää en myöskään ihmettele, miksei animaatiosarja vaivautunut kuvailemaan sen kummemmin Thowran ensi hetkiä äitinsä Bel Belin kanssa, sillä tämä elokuva käsittelee äiti-poikanen suhteen hyvinkin syvällisesti, rinnastaen sen samalla Mitchellin ja Indin väleihin. Tämä suhde on yksi tärkeimpiä kirjankin motiiveja, pohjustaen sukupolvia vanhojen viisauksien kauneuden sille, että ne kerrotaan aina eteenpäin, aina uusille kuuntelijoille. 



Vaikka kovasti elokuvaa puolustelenkin, rytmitykseltään tämä on äärimmäisen tyypillinen perhe-elokuva, eikä lapsen toivomusta (hevosen vapaus, hengissäsäilyminen & johtajuus) suurempia jännitteitä oikeastaan tule. Näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen miellyttäviä, eikä elokuvan runsaasti mystisiä huilusoundeja ja hengellisiä kirkkokuoroja hyödyntävä äänimaailmakaan kuulosta kamalalta, vaan ehkä jopa vähän pelottavaltakin. Nimettyjen hevoshahmojen määrä on kutistettu minimiin, mutta nyt esimerkiksi Thowran itsenäisyys ja villit selviytyjänvaistot korostuvat entisestään, kun tällä ei enää ole epärealistisesti muita eläinystäviä, vaan ainoastaan laumansa eli kuninkaan valloituksensa. Kaikin puolin kelpo elokuvatulkinta, lempeän taianomainen, ja ehkä jopa laajentaen sitä keskustelua mitä Mitchell itse kirjallaan yritti esittää. Tästä kielivät varsinkin komea loppu sekä Crowen välitön reaktio, jolloin äidin ja tyttärenkin osat kääntyvät hetkellisesti.

***/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti