torstai 13. elokuuta 2015

The Silver Brumby (animaatio)




The Silver Brumby
1994-1998
3 tuotantokautta (3x13 jaksoa)
Media World Features

Tämä arvostelu on kirjoitettu sarjan yhdeksän ensimmäisen jakson perusteella. Vaikka nämä episodit muodostavat vain murto-osan sarjan jaksojen kokonaismäärästä, syy tähän ratkaisuun on kohtalaisen yksinkertainen: vain yhdeksän jaksoa on julkaistu dvd:llä aluekoodi kakkosen eli Euroopan tunnuksilla. Satunnaisia jaksoja voi toki kokeilla etsiä internetin ihmeellisistä syövereistä, mutta itse koin tämän liian vaivalloiseksi yritykseksi. Olin kieltämättä hämmästynyt saadessani selville, että jaksoja todella on julkaistu niin paljon - sarja kun on, ainakin siis vilkaisemani alkupään perusteella, kauttaaltaan halvanoloinen, lattea ja pitkäveteinen. Mutta ehkä tämä menettelee 90-luvun eläinanimaatioiden nostalgiaähkyissä. Kyseessä kun on sellainen tuotanto, jota todennäköisimmin olisin itsekin arkiaamuisin katsellut, jos lapsuudessani maalla olisi silloin vielä verrattain tuore neloskanava näkynyt. Tarinaa tuntemattomille kehotan vilkuilemaan edellistä arvostelua, jossa esittelen Elyne Mitchellin kehittämää saagaa tarkemmin. Hyvin kepoisesti animaatio on kuitenkin Mitchellin tekstiä hyödyntänyt, eikä paljon muuta jää jäljelle, kuin kehyskertomus villihevosten elosta Australian vuoristoseuduilla, päähenkilönä hopeaharjainen, uljas ori Thowra.



Sarjan silmiinpistävin ja välittömästi verkkokalvoille syöpyvin ominaisuus on ehdottomasti sen animoinnin heikko ja huonolaatuinen taso. On toki ymmärrettävää, että televisioanimaation ensisijainen tarkoitus on sen kaupallisuus ja taloudellisuus, eli katsojien kalastelu minimoiduilla tuotantokuluilla, mutta jo The Silver Brumbyn ensimmäisen jakson perusteella voisi helposti kuvitella sen olevan fanituotos. Tai ei sittenkään - olen itseasiassa nähnyt huomattavasti korkealaatuisempia fanianimaatioita. Lukuisia sellaisia. The Silver Brumbyn ulkoasu on todella senkaltainen, ettei viitsitä hirveästi edes yrittää, kunhan mahdollisesti joka viidennessä animaatiokalvossa näkyy edes jonkinsorttista liikettä. Päähenkilöiden, eli tietysti hevosten design on kuin teinin piirtämää, etenkin silmien osalta (kuva yllä). Kutakuinkin juuri tuollaista jälkeä saatiin aikaan ala-asteella, jolloin yritettiin luonnostella Hevoshullu -lehdestä tutun sarjakuvapiirtäjä Lena Furbergin piirroksia. Hevoset liikkuvat jäykästi ja kömpelösti kuin ontot kuoret, yleensä yksi osa kerrallaan, ja esimerkiksi harjat ja hännät elävät täysin omaa elämäänsä, eikä missään vaiheessa tule sellaista tunnetta, kuin edessä laukkaisi lauma korskeita villieläimiä lihakset jännittyneinä. Animoidut osat muodostavat myös liian voimakkaan kontrastin pastellisävytteisille, mitäänsanomattomille taustoille: hahmot näyttävät pitkälti siltä, kuin ne olisi piirretty Paintilla ja lätkitty irralleen leijumaan jonnekin taivaan ja maan välille. Weed -mangan kannet näyttävät siis tähän sarjaan verrattuna kuukausittaisilta taideteoksilta.



Musiikki animaatiossa on jotain kasariballadien ja varhaisten syntetisaattoreiden välimaastosta, eli aiheuttaa välitöntä puistatusta ja vilunväreitä. Tämä on verrattain kummallista, koska samalla vuosikymmenellä kuitenkin esimerkiksi BBC:n lastensarjoihin luotiin unohtumattomia tunnus- ja taustamusiikkeja orkesterisovituksineen, ja näiden mukaansatempaavien, muistorikkaiden melodioiden säveltämisestä suorastaan kilvoiteltiin. Mutta ei: Media World Featuresilla ilmeisesti ajateltiin, ettei kukaan huomaa, käytetäänkö taustalla oikeita soittimia vai tympeitä budjettisampleja, kunhan ainakin kaikua on riittävästi. Karmaisevin äänitehoste on ehdottomasti Thowran nimeä kuiskaava tuuli, joka kähisee aika-ajoin kornisti taustalla. Äänimaailmasta ainoastaan ääninäyttely on jollain tavalla siedettävää.



En olisi sitä uskonut, mutta jo sarjan ensimmäiset jaksot tuntuvat toistavan itseään. Toisaalta tällainen tietyntyyppinen uudelleen junnaaminen oli ongelma jo itse kirjassa. Juonellisesti animaatio kuitenkin on, kuten sanottua, kalpea varjo esikuvastaan. Muun muassa erittäin merkittävä Thowran elämän alkujakso hylätään täysin (mitä se nyt lyhyesti ja tiivistetysti käydään joka kerta läpi sarjan tunnusmusiikin aikana), mikä on aivan tavaton harmi, sillä Thowran varovaisen ja tarkkavaistoisen äidin, Belbelin, omanlaista ja muusta laumasta eristäytyvää alkukantaista kasvatustyyliä oli kiehtovaa seurata kirjan edetessä. Kirja antoi ymmärtää, että oli yksinomaan Belbelin viekkaiden opetusten ansiota, että Thowrasta kasvoi ovela, ja siitä johtuen myöhemmin myös huhujen ympäröimä. Animaation lähtökohta taas tuntuu olevan, että Australiassa nyt vain sattuu elämään liki myyttinen taruolento nimeltä Thowra - tämä sama humma muun muassa hyppelee massiivisia loikkia yli kallioiden ja osaa muutenkin synnynnäisesti kaiken ilman, että näitä taitoja olisi koskaan tarvinnut varsinaisesti kehittää. Ja juuri Thowran erikoinen hopeinen väri, jonka kirjassa kerrottiin tekevän sen elämästä vaarallista (kirkas väri näkyy helposti pyytäjille pusikossa), on tämän sarjan mukaan merkki vapaudesta... 

Siinä missä Mitchell halusi esitellä australialaista luontoa aavistuksen dokumentoivaan sävyyn, animaation luonnosta karisee tylysti viimeinenkin realismi, kun hevosjoukon mukana ja humoristisina sidekickeinä kirmailee joukko suloisia eläinystäviä. On hevostenvälisiä kanssakäymisiä vakoileva lintu, riimejä lasketteleva pöllö, jörö vompatti, lempeä dingo, raivostuttavalla tavalla pölöttäviä papukaijoja ja juoruilevia emuja. Niin ja sitten on tietysti vielä viisas kenguru, joka sarjan mukaan kasvatti Thowran, ja opetti tälle "puskan lain" (the law of the bush). Tuleeko muillakin mieleen haalea Viidakkokirja -viittaus? Hevoset puolestaan ovat villin luonteensa vastaisesti nyt lempeitä ja hyväsydämisiä sekä esimerkiksi auttavat lapsia, siinä missä kirjassa nämä viisaasti pysyttelivät mahdollisimman kaukana kaikista kaksijalkaisista. Henkilöhahmot ovat auttamattoman yksiulotteisia, ja määrittyvät lähes poikkeuksetta yhden luonteenpiirteen mukaan, oli kyseessä sitten tyhmyys, äksyisyys tai vallanjano. Thowralla itsellään on käsittämätön pakkomielle olla paras ja vaarantaa itsensä henkensä kaupalla, siinä missä kirjassa tämä aina hätyytteli itsensä punnitsemaan vastapainoksi Belbelin järjen sanoja ja kokemuksen kerryttämiä neuvoja. Mutta mitä tahansa animaatio-Thowra tekeekin, kaikki pitävät hänestä, aina, mikä saa katsojan pyörittelemään silmiään. Itse en ole koskaan lämmennyt sankareille, joista ei löydy edes pikkuvikoja. Jopa Thowran luontainen, eläimellinen taipumus kerätä ympärilleen joukkio tammoja onnistutaan häivyttämään asettelemalla tämä romanttisiin väleihin ainoastaan yhden kanssa, siinä missä muut säilyvät ennemmin ystävinä.



Kierrätystoimintoa ja väriswappeja hyödyntävästä animaatiosta puuttuvat lähes kaikki ne mielenkiintoiset jännitteet, mitkä löytyivät alkuperäisestä kirjasta. Esimerkiksi alkuperäisen tekstin mukaan orien tuli taistella, koska se oli osa hevosten laumautumiskäyttäytymistä. Animaatiossa puolestaan ori haluaa taistella, jos se nyt sattuu olemaan paha tyyppi - onhan tarinalla oltava antagonisti, syvemmästä merkityksestä viis. Väsynyt ja väkinäinen huumori on onnettoman hölmöä, oletettavasti kuitenkin lapsikatsojille soveliaampaa kuin alkuperäinen hurja tarina, ja puuduttavaa dialogia kuljetetaan hold your horsesin kaltaisten pun intended -heittojen avulla. Puhuvia päitä on nopea, helppoa ja halpaa animoida, ja niitä myös toden totta hyödynnetään. Tämän animaation ja sen ennennäkemättömän anatomiakäsityksen ansiosta myös tiedän nyt, mistä ilmaus "pitkä kuin hevosen naama" on lähtöisin. Eeppisestä alkusalamoinnista huolimatta The Silver Brumby ei valitettavasti jatka kiivaaseen laukkaan, hyvä jos edes pysyy ravissa.

**/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti