tiistai 4. elokuuta 2015

Lievä suunnitelmanmuutos


Yllä kuva kirjahyllystäni ennen kuin aloin sitä tulevan muuton alta hieman siivoamaan. Edustalla näkyy vuonna 2008 julkaistu Breyer -hevonen Uljaasta Mustasta, mikä toimikoon vinkkinä sille, mitä tässä postauksessa aion valottaa. Näin ohimennen, lapsena minulta löytyi tasan yksi Breyer -hevonen, joka ikävä kyllä menetti yhden jaloistaan, koska oli niin rakastettu leikeissäni sen realistisen ulkoasun ja korkean laadun vuoksi. Siksi en hirveästi epäröinyt, kun tämä kaunotar käveli yksi ilta Ebayssä vastaan 90 pennin hinnalla. 

Muutama viikko sitten kävin tutorini eli ohjaajani kanssa pitkän ja syväluotaavan keskustelun siitä, mihin suuntaan graduni lopulta onkaan muotoutumassa. Aikaisemmin olin keskittynyt siis 1800- ja 1900-luvun vaihteen lasten eläinkirjallisuuteen ja näiden animaatiosovituksiin, mutta työn edetessä tämäkin aihe osoittautui uskomattoman laajaksi, olihan samalla kyseessä vielä kaksi erilaista taiteenmuotoakin - kirjallisuus ja animaatio. Lopulta ohjaajani kehotti minua keskittymään mieluiten yhteen teokseen.

Pitkän ja piinallisen valintaprosessin jälkeen tulin siihen tulokseen, että Anna Sewellin Uljas Musta voisi olla kaikista hedelmällisin ja moniulotteisin, sillä vertailun lisäksi työhön voisi ujuttaa jonkin verran naistutkimusta sekä yleistä teoreettista pohdintaa, miten ymmärrämme lastenkirjallisuuden/viihteen tällä hetkellä. Sinänsä tuntui aluksi hassulta valita hevoskirja, kun intensiivisimmistä harrastusvuosistani on jo vierähtänyt vuosi jos toinenkin, mutta loppujen lopuksi valinta näytti oikeastaan päivänselvältä. Sillä vaikka kirjassa toki on niitä hevosia, samalla siinä on niin paljon muutakin.

Sewell ei alun perin tarkoittanut Uljasta Mustaa lastenkirjaksi, joksi teos nykyisin suoraan leimataan. Syy tähän luokitteluun johtuu siitä, että nykyisin lähes automaattisesti yhdistämme eläinhenkilöt lähinnä lapsia puhutteleviksi hahmoiksi. Tällä perinteellä on pitkät historialliset juuret, jotka johtavat aina varhaisiin satuihin asti ja siihen hetkeen, kun satuja alettiin käyttämään nimenomaan lasten ohjeistuksessa. Toisaalta, kun nyt nämä samat ihmiset - joiden mielestä Uljas Musta on puhtaasti lastenkirjallisuutta - oikeasti lukevat kirjan, he järkyttyvät sen väkivaltaisesta sisällöstä, ja ihmettelevät, kuinka kummassa moista voi lapsille suositellakaan. Mutta miksi kirjan sitten ajatellaan soveltuvan yksinomaan lapsille, jos lukuhetki ehdottaa ilmentää jotain muuta? Tämä johtuu osittain animaatioelokuvien (ja myös näyteltyjen elokuvien) mauttomasta ja hajuttomasta, pehmoisesta tulkinnasta, joka tehokkaasti vääristää mielikuvaa alkuperäisestä tarinasta yrittämällä operoida kertomusta puhtaasti juuri lapsiyleisölle nykyaikaisin standardein. Siinä missä 1800-luku oli lastenkirjan, 1900-luku puolestaan lastenelokuvan aikakautta. Minusta on kiehtovaa kyseenalaistaa, miten käsityksemme 'lapsille soveliaasta' viihteestä on muuttunut - esimerkiksi viktoriaanisella aikakaudella eläintarinoissa piti olla väkivaltaa, jotta lapsi niistä ottaisi onkeensa, ymmärtäisi kuinka kova maailma on, eikä siten tekisi typeryyksiä ja satuttaisi itseään. Nykyisin? Niin...

Juuri Uljaassa Mustassa on myös kiinnostavaa huomata, miten kirjassa esitetään naishenkilöiden rajattu vaikutusvalta sekä näihin kohdistuva sorto, riippumatta näiden terävästä päästä ja ripakasta toimintakyvystä. Animaatioissa puolestaan naishenkilöt ovat pääosin tunteellisia, herkkiä ja hauraita (kahdessa elokuvassa päähenkilönä on nuori tyttö). Hevonen, joka Sewellin kirjassa ilmaisi sukupuolten ja luokkien välisiä jännitteitä, muuntautuu samalla jonkinlaiseksi toivomusobjektiksi, eli ikään kuin erikoisella tavalla tultaisiin oikeastaan takaisin siihen, mistä lähdettiin. Sewell nimittäin kritisoi kirjassaan voimakkaasti sitä, kuinka hevosia kohdeltiin esineinä, omaisuutena. Animaatioissa taas mennään niinkin pitkälle, että hevosesta tulee "minun oma Uljas Mustani" tai näytetään lapsen haaveilua, mitä tämä hevosen kanssa tekisi, eikä kummassakaan näistä käsitellä hevosen mielipidettä asiasta laisinkaan. Sewellin tavoite kertoa tarina hevosen näkökulmasta pitkälti lakaistaan uudelleen maton alle.

Tein näistä sekavista ajatuksista tiivistelmäksi oheisen, lyhyen kaavion, joka ehkä hieman selkeyttää sitä, mitä yritän selittää:

  
Vielä kun tämän kaiken saisi puettua sanoiksi, tarkalleen ottaen 60-sivuiseksi opinnäytetyöksi, niin voisin olla tyytyväinen. Jatkan kuitenkin samalla arvostelujen tekemistä, tosin painopiste mitä todennäköisimmin valuu tältä erää hevosfiktion puolelle. Mutta samapa tuo, tehty työ on aina hyödyllistä - vertailua esimerkiksi Sewellin ja Kiplingin välillä on tullut vastaan yllättävän paljon, sillä molemmat mahtuvat saman aikakauden raameihin.

Lopuksi vielä kuvia Viidakkokirja -sarjakuvasta, jonka onnistuin bongaamaan käydessäni viime viikolla lomailemassa kotona. Tätä teosta en arvostele - se on vain toisinto Disneyn elokuvasta yksiulotteisella värimaailmalla, ilman svengiä ja erittäin ponnettomilla sanankäänteillä. Mukana on myös muutama screenshot itse elokuvasta mitä ilmeisimmin mainontamielessä.





Piskitkin näkyivät voivan maalla oikein paksusti. Ja yli ysikymppisen mummoni mielestä vasta siniseksi värjäämäni hiukset olivat "todella hienon väriset". Semmoista tähän väliin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti