torstai 6. elokuuta 2015

Elyne Mitchell: The Silver Brumby

 

Nyt kun siis keskityn Uljaaseen Mustaan ja sen animaatiosovituksiin, tulin samalla huomanneeksi, että on todella olemassa vain kourallinen maailmanlaajuisesti tunnettuja animaatioita, joiden pääosassa on hevonen. Näiden kerrontatyyli ja markkinointi poikkeavat kiinnostavalla tavalla merkittävästi toisistaan. Uljaat Mustat yleistän kaikki yhden otsakkeen alle, koska aina löytyy joku, joka on nähnyt yhden animaatioversion, joskaan ei kaikkia. Tarina itsessään on silti säilynyt hienosti hengissä piirrettyjen avustuksella. Samaan joukkoon mahtuu tietysti Spirit - Villi ja Vapaa, My Little Pony -tuoteperhe, kuin myös Mustan tapaan kirjaan perustuva The Silver Brumby. (Jota on muuten esitetty Suomenkin televisiossa Nelosella joskus 90-luvun lopulla/2000-luvun alussa).

Elyne Mitchell (1913-2002) on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat Anna Sewellin viitoittamina jatkaneet nuorten hevosfiktion parissa. Yli miljoona kappaletta maailmalla myynyt The Silver Brumby -kirja (1958, suomennettu nimellä Thowra, Hopeaharja), sen lähes tusina jatko-osaa ja kirjasta sovitettu animaatiosarja The Silver Brumby (1994-1998) olivat kuitenkin tähän asti olleet minulle täysin tuntemattomia. Sen sijaan olin kyllä nähnyt kirjaan perustuvan, Russel Crowen tähdittämän live-action elokuvan The Silver Brumby (1993). Kerran se ehdittiin televisiossa näyttämään ja sen jälkeen jo juostiinkin koko kaverijoukolla metsikössä kuvitellen, että tarinan hevosia olimme me, villejä ja vapaita ja pysäyttämättömiä.

Juuri tämä on The Silver Brumbyn valttikortti - seikkailunjanoinen primitiivisyys, vaikka tuskinpa lähden sarjaa tämän pidemmästi lukemaan. Vieläkö on villihevosia? Itseasiassa on, ja juuri nämä kesyttömät eläimet tähdittävät tätä hevosten Erämaan kutsua, Ruohometsän kansaa, mitäs näitä nyt olikaan. Uljas Musta poislukien - lapsena selasin hulluuksissani läpi hirvittävän läjän fiktiivisiä hevoskirjoja, joiden ensisijainen tehtävä oli kertoa tallitehtävistä, treenaamisesta, maneesin ympäri juoksemisesta, mutta ennen kaikkea kilpailemisesta ja voittamisesta. Ennalta-arvattavan juonensa vuoksi nämä kirjat olivat uskomattoman pitkäveteisiä, ja kuvasivat hevosharrastuksen pitkälti materialistiseksi urheiluksi, jonka tärkein osuus oli kerätä lisää rusetteja tallinseinälle. Jo tämän takia The Silver Brumby luo vahvan kontrastin muihin genren teoksiin: se sai meidät lapset kuvittelemaan itsemme hevosiksi ratsastajien sijaan. Laimeasta kannesta ei kannata päätellä suuria, koska kirja on oikeasti hyvä.

Kun australialainen Mitchell alkoi kirjoittaa sarjan alkuteosta, tämä asui perheineen syvällä Australian syrjäseuduilla, Snowy Mountainsin lähettyvillä. (Tiedän, nimi kuulostaa satumaiselta ja epäaidolta, mutta eivät ole aussit korkeimmalle vuorenhuipulleen sen kummempaa nimeä keksineet.) Mitchellin tytär Indi suoritti olosuhteista johtuen suurimman osan opiskeluistaan kotona, mutta valitti, että postitse tulleet lukukirjat olivat tylsiä ja mitäänsanomattomia. Niinpä jo aikaisemmin kirjailijana kunnostautunut Mitchell päätti kirjoittaa itse paremman kertomuksen tyttärelleen, ja loppu on tietysti historiaa, koska ei edes Mitchell osannut kuvitella kirjaa seurannutta suosiota. Vuorinen maisema on suuressa osassa myös The Silver Brumbyssä - Mitchell on kertonut myös noina aikoina kotiäidin rooliinsa sidottuna kaivanneensa niin kovasti laskettelua ja vuorikiipeilyä, ettei tarina yksinkertaisesti olisi voinut sijoittua minnekään muualle.

 
Kirja erottuu siis australialaisella tapahtumaympäristöllään, joka pursuilee erikoista eläimistöä ja kummallisia kasveja, kaikenlaisia eliöitä, joita tällaisen tavis-pohjalaisen on vaikea sellaisenaan visioida googlaamatta kuvaa havainnollistamaan. Tässä kirjan painoksessa asia on kuitenkin otettu huomioon, ja yleensä jokaisessa kappaleessa, jossa esitellään uusi eläin, on heti kappaleen otsikon alla piirroskuva tästä otuksesta. Australia kun on paljon muutakin kuin perinteisiä kenguroita, koaloita ja emuja. Tällaiselle ihmiselle, joka aika ajoin palavasti suunnittelee muuttoa päiväntasaajan alapuolelle haaveissa ikuinen pako kylmyydestä ja pimeydestä sekä tilaisuus nähdä eteläntuli (aurora australis), tällainen kirja on tietysti aarreaitta. Mitchell keskittyy upeasti luonnon yksityiskohtiin, vääntäen luontodokumenttimaisesti vähän rautalangasta, niin että oppiva lapsi - ja ulkopuolisetkin ymmärtävät.

Ja ne brumbyt. Kirjan päähenkilö, The Silver Brumby eli Hopeaori on nimeltään Thowra, joka tarkoittaa tuulta, viitaten rajumyrskyyn, jonka aikana tämä syntyi sekä nopeuteen, jolla tämän täytyy viilettää yritteliäitä kiinniottajiaan pakoon. Brumbyt ovat australialaisia villihevosia, joiden kanta on rakentunut ihmisistä hajalleen joutuneista tai vapaaksi päästetyistä hevosista. Brumby ei siis ole mikään ulkonäöltään yhtenäinen rotu, vaan jalostunut karun maaston vaatimuksia silmällä pitäen, ja voi yhtä hyvin näyttää ratsuponilta kuin kantaa työhevosen piirteitä. Aika-ajoin näitä hevosia pyydystetään ja kesytetään, ja tämä teema on esillä myös The Silver Brumbyssä. Brumbyjä pidetään kotimaassaan tuhoeläimen asemassa, ja villejä hevosia vaeltaa maassa tällä hetkessä lähes puoli miljoonaa.

Kirjassa brumbyt joutuvat paitsi taistelemaan olemassaolostaan ihmisiä vastaan, myös vallasta muita hevosia vastaan. Kun Mitchell kuvailee taistelukohtauksia, verta, irtoilevia harjatuppoja, välkkyviä hampaita, luimivia korvia tai ihon repeämiä ei säästellä. Villi, anteeksiantamaton taistele tai iskeydy kuoliaaksi -asenne on jotain, mikä ei hevoskirjalta äkkiseltään odottaisi. Se on virkistävää. Läpimätänä feministinä hevoslauman hierarkia on kuitenkin jotain, jonka voisi ylianalysoida stereotyyppisen, maskuliinisen vallankäytön projisoimisena. Eli suomeksi, jokaisessa laumassa on tasan yksi ori (varsoja lukuunottamatta), joka on paitsi joukon johtaja, myös isä jokaisen tamman vuosittain syntyvälle uudelle varsalle. Tammat ovat pääosin passiivisia omistuksen kohteita, joita johdatellaan paikasta toiseen. Ehkä kuitenkin olen vetämättä hernettä nenään, koska juuri näinhän tietyt eläimet - kuten vaikkapa paljon puhutut leijonat - oikeasti käyttäytyvät.


Vaaleasta, kermanvärisestä Thowrasta kasvaa tietysti ovela ja viisas hevonen, ihmisten toistuva juorunaihe sen houkuttelevan, maastossa hohtavan värin vuoksi. Takaa-ajo on loputon. Tämä on kirjan ainoa heikkous: itsensä toistaminen. Kirjassa on kohtauksia, joiden kieli on keskenään äärimmäisen samankaltainen, ja myös tapahtumat imitoivat juonellisesti toisiaan. Mitchell on varmasti hakenut teokseen elämän tie/sukupolvien välinen luonnon kiertokulku -tyyppisiä tuntemuksia, pääsemättä kuitenkaan aivan siihen pisteeseen asti. Kirja ei kyseenalaista, pohti identiteettiään kesyn ja villin välillä samalla tavalla kuin esimerkiksi Viidakkokirja, vaan sen sijaan se puskee eteenpäin kuin höyryjyna, niin että vuodenajat vain vilisevät. Vaikka aihe on hyvä, eikä puhuvissa eläimissä ole ennenkään ollut vikaa, Mitchell ei osaa tuoda tarinaan 'eeppisyyttä'. Uhkaavat salamamyrskyt ja muut tämänkaltaiset ilmaisut ovat loppujen lopuksi erittäin kliseisiä, etenkin jos edustalla kirmaa takajaloilleen kohoava, korskuva palomino ori. Tämä kaikki olisi ollut kohtalaisen helposti vältettävissä, mikäli Mitchell olisi välillä pysähtynyt raportoimisen sijaan viettämään aikaa semi-filosofisten ajatusten parissa. Ehkäpä tämä teos oli vasta harjoitusta, ja jatko-osissa Mitchell todella terästäytyi. Kuuleman mukaan sarjan edetessä päästään toden teolla puhumaan luonnonsuojelun merkityksestä. Mene ja tiedä. Tässä kuitenkin yksi syy, miksi kyse on hevoskirjallisuuden, ei eläinkirjallisuuden klassikosta.

****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti