sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

The White Seal (1975)


The White Seal
1975, 24 min
ohjaaja: Chuck Jones
Chuck Jones Enterprises

Valkoinen hylje on yksi Kiplingin Ensimmäisen Viidakkokirjan erikoisuuksista, sillä se ei sijoitu laisinkaan Intiaan viidakoihin, vaan St. Paulin saarelle, Beringinmerelle Alaskan tuntumaan. Ehkä johtuen siitä, että tarina ei kuulunut suosikkeihini, myöskään animaatio ei tunnu vielä aivan lähtevän lentoon.

Animaattori, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Chuck Jones perusti yrityksensä Chuck Jones Enterprises luovuttuaan urastaan Warner Brosilla. Omassa puljussaan Jones työsti parisenkymmentä animaatiota, mukaan lukien kolme lyhytelokuvaa perustuen nimiensä mukaisesti Ensimmäisen Viidakkokirjan eri kappaleisiin: Valkoisen hylkeen lisäksi syntyi Rikki-Tikki-Tavi (1975) ja Mowglin veljet (1976), jotka kaikki oli tarkoitettu tv-animaatioiksi.

Jones on itse todennut, että varhaiset niin sanotut lauantaiaamun piirretyt olivat alunperin 'kuvitettua radiokuunnelmaa'. Tällä hän tarkoitti, että kerronta ja dialogi olivat ylivoimaisesti tärkeimmässä osassa, puhe oli äänimaailmaa ratkaisevampi, eikä esimerkiksi hahmojen animoinnilla ollut niinkään merkitystä. Ennen kaikkea Jones arvosti laadukasta ääninäyttelyä sekä rikasta sanastonkäyttöä. Tämä konteksti on tärkeä ottaa huomioon analysoitaessa myös näitä lyhytelokuvia, sillä ne heijastelevat lähes täydellisesti sitä, mitä Jones kommentillaan ajoi takaa. 



Englantilaisen Roddy McDowallin seesteisesti kertoma tarina on tasokkaan kolmikon keskiväliltä, niin julkaisuajallisesti kuin laadullisestikin. Mielestäni Valkoinen hylje on kyllä ehdottomasti näistä vaikein tarina saattaa animaatioksi, niin verinen, soturillista ylpeyttä puhkuva, väkivaltainen ja taisteluntäytteinen se on: "Katsokaa minua!" Hänellä oli kaksikymmentä naarmua ja haavaa; toinen silmä melkein riippui päästä ulkona, ja hänen kylkensä olivat rikkiraadellut. Olin jo valmistautunut närkästymään liian pehmeästi otteesta, mutta lohduttauduin ajatuksella, että Jones perusti yhtiönsä irtautuakseen Warner Brosin urbanisoituneesta, jopa kakofonisesta kokonaisuudesta kokeillakseen jotain vakavampaa.

Valkoinen hylje kertoo siis Kotickista, nimensä mukaisesti harvinaislaatuisesta valkoisesta hylkeestä, jonka ihmeellisestä värityksestä edes hänen vanhempansa eivät muista koskaan ennen kuulleensakaan. Hylkeiden arki on rajua ja uhittelevaa: täyteenammutuilla kallioilla hyvistä lisääntymisalueista tapellaan ja raivotaan harva se päivä. Eräänä päivänä Kotick järkyttyy saadessaan tietää, että hyljepopulaatio pienenee johtuen metsästäjistä, jotka muuttavat nyljetyt hylkeennahat takeiksi. Monet hylkeet eivät tästä välitä: onpahan sitten vähemmän porukkaa, jotka riitelevät keskenään. Sävy on välinpitämätön ja tyly. Kotick, määrätietoinen oikeuden puolesta taistelija, päättää kuitenkin lähteä etsimään seutua, jossa hylkeet saisivat rauhassa lisääntyä ilman ihmisen häirintää. Pitkä, puoli maapalloa kattava matka venyy vuosien mittaiseksi.



Valkoinen hylje näyttää jo välähdyksiä siitä muotokielestä, geometriasta, asettelusta ja värien tuomista tunnelmanmuutoksista, joka kehittyi huippuunsa Mowglin veljissä. Kaikki lyhytelokuvassa näkyvät elementit tukevat kerrontaa, antaen sille maksimaalisen paljon tilaa: esimerkiksi uudet, vedenalaiset mystiset maailmat ovat myrkynvihreitä, pohjoisen karuus puolestaan välittyy jyrkkämuotoisilla taustoilla. Mutta tarinasta voisi silti nauttia, vaikka kuva ei edes näkyisi. Jopa dialogi on lyhyttä ja napakkaa, sisältäen ainoastaan välttämättömyydet. Yksinkertaisuus näyttää suuntaa mielikuvitukselle, varsinaisesti kuitenkaan määrittämättä sille raameja.

Aluksi pidin hyvin vastenmielisenä päähenkilön lapsellista ulkomuotoa, jossa tämä sinisilmäisenä ja kömpelönä läiskyttelee vettä ja möyrii maassa, välillä naurettavasti haukahdellen muille hylkeille. Kuitenkin Kotickin kasvaessa tämän koko olemus muuttuu: massaa tulee järkälemäisesti lisää, solakkuus muuttuu uhkaavaksi vyörymiseksi, silmät sävyttyvät raivokkaat punaisiksi, pyöreät ääriviivat saavat terävyyttä, katseesta tulee korkealle kohoavan ylväs ja itsevarma. Vaikka ne paljon puhutut taistelukohtaukset eivät verenpunaisina hohdakaan, Jones on kehittänyt koko joukon muita ovelia keinoja, joilla salakavalasti tuoda animaatioon alkuperäisen tarinan raakuus.



Minimalistinen tyyli on tehokas ja vaikuttava, ja yllättäen Kiplingin tekstistä suoraan lainatut lausahdukset sopivat aluksi liian naiivilta tuntuneeseen ympäristöön loistavasti. Vain viimeinen tähti jää puuttumaan. 

****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti