sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (1994)



Rudyard Kipling's The Jungle Book
1994, 111 min
ohjaaja: Stephen Sommers
Walt Disney Pictures

Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta on tehty lukuisia live-action elokuvasovituksia, kuten The Second Jungle Book: Mowgli and Baloo (1997) ja The Jungle Book: Mowgli's Story (1998). Päädyin nyt äkkiseltään tähän Disney -versioon, sillä se vaikutti kaikista tunnetuimmalta. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat jo ennestään matalat, mutta nekin kyllä alitettiin täydellisesti. Muumion paluu ja Skorpionikuningas -elokuvasarjoista tunnettu ohjaaja Stephen Sommers hämmentää jälleen tuttuun tyylinsä aivan käsittämättömän tylsää, varmaksi pelattua mainstreamkuvapuuroa, joka ei haasta tai inspiroi katsojaansa millään tasolla. Tiettävästi Disney suunnittelee uuden Viidakkokirja -aiheisen live-action elokuvan julkistamista keväällä 2016, jossa kuullaan ainakin Bill Murrayta Baloona ja Scarlett Johanssonia Kaana. Kumma kyllä samana vuonna oman versionsa olisi halunnut julkaista myös Warner Bros, joka kuitenkin liiallista kilpailua välttääkseen siirsi Jungle Book: Origins -elokuvansa ensi-illan syksylle 2017. Tässä sovituksessa kuullaan muun muassa Christian Balea Bagheerana ja Cate Blanchettia Kaana - on vähintäänkin epämääräistä, että molemmat elokuvat haluavat työstää juuri pythonin hahmosta nimenomaan naisen roolin. No, kaksin aina kaunihimpi. Toivottavasti jompi kumpi näistä uutuuksista osoittautuisi edes puolittain kunnianhimoisemmaksi ja laadukkaammaksi kuin tämä tekele, joka sopisi varsinkin näin kesäisin paremmin vaikka frisbeegolf -välineeksi. 



90-luvulla eläin- ja perhe-elokuvien suosio nousi kattoon. Tämäkin elokuva siis keräsi varsin mukavat kassatulot. Nykykatsojan on kuitenkin vaikea pidätellä nauruaan nähdessään elokuvan "huikeat" erikoistehosteet ja nuori Cersei Lannister (eli näyttelijä Lena Headey) neitona hädässä. En aio peitellä sitä tosiasiaa, että tämä elokuva on aivan hirveän huono, vaivaannuttava kokonaisuus, jonka väkinäinen yhdistäminen Kiplingin kirjaan otsikon avulla tuntuu lähinnä halventavalta. Jo alussa kerrotaan, että kertomus on ennen kaikkea rakkaustarina (mitä?) ja pian näemmekin jo pikkuruisen Mowglin yrittävän pussata sahibin Kitty -tytärtä. Mowgli ja Kitty ovat kuin samasta puusta - molemmat ovat menettäneet äitinsä nuorella iällä, joten Mowglin isä Nathoo opastaa Kittyn isää Geoffrey Brydonia kulkemaan viidakossa, ja samalla lapsista tulee erottamattomat. Rauhan rikkoo kuitenkin Shere Khanin hurja karjunta, ja Nathoo kiirehtii selittämään, että tiikeri tietää retkikunnan rikkoneen viidakon lakia (eli tappaneen enemmän kuin syödäkseen) ja tulee vielä siitä hyvästä rankaisemaan. Shere Khan, jonkinlaisena lainvartijana? Anna mun kaikki kestää.



Shere Khanin aiheutettua pienet hämmingit leirissä Mowgli joutuu muista erilleen, suoraan viidakon syvyyksiin. Mutta eipä tuo mitään. Hädin tuskin polven korkuinen Mowgli rauhoitti jo filmin alussa norsuja ja kanniskeli sylissään jotain lemmikkisudenpoikaa, joten mikä jottei ryteikössä vierailu voisi olla hauskaakin. Mowgli muistelee isänsä opettamia nimiä eläimistölle, ja esimerkiksi mustan pantterin nähdessään kiljahtaa iloisesti "Bagheera" ja nappaa tätä suvereenisti hännästä päästäkseen kantoon juuttuneen Baloon ja susien luokse. Isälleen Mowgli selitti aikaisemmin olevansa puoliksi tiikeri, ja tulevansa kokonaiseksi, jos eläintä ei kohdatessaan pelkää, eikä Mowgli säpsähdä ollenkaan, vaikka tiikerin uhkaavaa karjuntaraitaa soitetaan taas. Viimeistään tässä vaiheessa tulee mieleen siteerata Taistelu-Jaskaa: "poikani, olet idiootti". Yhdeksi Mowglin uudeksi ystäväksi muodostuu myös oranki Kuningas Louie tämän painittua voittajana apinoiden vihollisen, suuren käärmeen maanrakoon... Ei tätä elokuvaa missään nimessä pysty ottamaan tosissaan. Joka tapauksessa, viiden minuutin kollaasin aikana nähdäänkin elokuvan lähes ainoat eläimet, koska sitten jo siirrytään takaisin ihmisten suhdehuoliin, sillä eihän kenelläkään nyt viidakon eläimistö tai viidakko kiinnosta Viidakkokirjaa katsoessa.



Eräs kaunis päivä varttunut Mowgli, yllä olevaan samurai(?)asuun pukeutuneena (käytännön syistä, kuka nyt hiostavassa viidakossa viitsisi hypellä alastomana) kohtaa piirustusta harjoittelevan, kaunistuneen ja myös varatun englantilaisneito Kittyn. Pian päästäänkin tekokoomiseen takaa-ajoselkkaukseen, unohtamatta intialaisia stereotypioita, kuten tulisilla hiilillä kävelyä ja köyden lumoamista. Mowgli heitetään vankilaan, kunnes Kitty ja tämän isän kokevat ahaa-elämyksen ja osaavat yhdistää pojan kauan sitten kadonneeseen oppaan poikaan. Sitten alkaakin Mowglin sivistämisprosessi. Pahaksi onneksi Kittyn kihlattu tulee astetta kateellisemmaksi, ja lopulta saa myös päähänsä, että Mowgli voisi pienen kiristyksen uhalla opastaa tämän kadonneeseen temppeliin ja aarteen luokse. Reippaana poikana Mowgli lähteekin viemään matkaröykkiötä kuningas Louien luokse, mutta tien varrella monenlaiset vaarat väijyvät, eikä varsinkaan loppu ole mitenkään ennalta-arvattavissa (köh, sarkasmi).



Taustamusiikki on latteaa ja mielikuvituksetonta. Mowglin henkilössä itsessään on häiritsevällä tavalla aimo annos typeryyttä, eivätkä muut henkilöhahmot pistä yhtään sen paremmaksi. Edes koulutetut eläimet eivät jaksa yllättää, ne kun lähinnä vain kurkistelevat pusikoista ja tuijottavat, eivätkä edes onnettomat leikkaukset saa katsojaa kokemaan, että eläimet olisivat ihmisten kanssa samassa tilassa. Mukana on myös äärimmäisen pakotettu Bare Necessities -viittaus, jolla elokuvaa viittaa intialaisen värikylläisyyden ja englantilaisen sivistyneisyyden hedelmälliseen liittoon tanssiaisia järjestettäessä. No sitähän se Balookin tarkoitti! Elokuva on syvällinen noin kolmenkymmenen sekunnin ajan, jolloin Mowglia näyttelevä Jason Scott Lee toteaa, että mitä enemmän hän oppii ihmisistä, sitä enemmän hän haluaa olla eläin. Ja jättääpä Shere Khankin Mowglin lopulta syömättä, koska tunnustaa tämän ihmisen sijaan viidakon olennoksi... Yrgh.

 En suosittele tätä kenellekään. Silkkaa ajanhukkaa.

*/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti