tiistai 7. heinäkuuta 2015

Rikki-Tikki-Tavi (1975)



Rikki-Tikki-Tavi
1975, 24 min
ohjaaja: Chuck Jones
Chuck Jones Enterprises

Rikki-Tikki-Tavi jatkaa aloittamaani arvostelusarjaa Chuck Jonesin Viidakkokirja -lyhytelokuvista. Ensimmäisenä julkaistu Rikki-Tikki-Tavi on selkeästi trion heikoin: siinä on voimakas yliyrittämisen maku ja sen sekava tyyli vasta hakee tasapainoaan. Citizen Kanen (1941) ohjannut Orson Welles toimii tämän pätkän kertojana. Ääni on metallinen, väreilevän kylmä, ja niin etäinen, että epäonnistuu houkuttelemaan katsojaa kiinnostumaan kertomuksesta, mikä rikkoo jo lupaavan ensivaikutelman.

Rikki-Tikki-Tavi, tarinan sankari, on sähäkkä ja hieman suurudenhullu mungo (mangustin alalaji), joka on saanut nimensä näpäkästä sotahuudostaan. Toisin kuin Leijonakuninkaan (1994) Timon, tämä mangusti ei pelkää näyttää hampaitaan, käydä kimppuun ja purra. Sekä Rikki-Tikki-Tavin hahmo että tarina ovat Kiplingin suosituimpia ja tunnetuimpia aikaansaannoksia. Intiassa asuva brittiläisperhe päättää adoptoida mungon lemmikikseen, ja tämän ensisijaiseksi tehtäväksi muodostuu suojella erityisesti perheen lasta, Teddyä, kahden kauhean kobran, Nagin ja Nagainan hyökkäyksiltä. (Lyön muuten pääni pantiksi, että J.K. Rowling keksi Lordi Voldemortin lemmikin nimen tästä tarinasta.)



Animaatio alkaa salamoiden sävyttämästä ukkosmyrskystä, jossa välähdykset tuovat esiin maiseman mustavalkoiset, tulkinnanvaraiset raakileet, joiden tarkoitus on lietsoa pelkoa eli saada katsojaa näkemään mörköjä varjoissa. Tätä kuvaa esimerkiksi hirviöksi kuvamanipulaation myötä muuttuva huutava lintu. Kohtauksessa on alleviivatusti paljon Intiaan liitettäviä stereotyyppisiä asioita, kuten pyhiä patsaita ja elefantti. Taustalla soi jonkinlainen kulttuuriin kuuluvaa kansanmusiikkia imitoiva raita. Vaikka nämä ensimmäiset pari minuuttia ovatkin visuaalisesti näyttäviä, yhdessä ne kaikki kuitenkin puskevat tuskahduttavan ahdistavasti kohti katsojaa: Tämä tapahtuu sitten Intiassa! Tajuathan! Tajusitko nyt? Entä nyt? Sitten näytetään virran kuljettamaa, hellyyttävää mungoa, joka ei ole vähänkään huolissaan sateiden tuomasta tuhotulvasta. Animaation ulkoasun muutos on liian nopea, liian radikaali, liian poikkeava, eikä yhteinäisestä hienovaraisuudesta ole tietoakaan. 



Tämäntyyppinen epävakaisuus häiritsee katselukokemusta erittäin paljon pitkälti koko tekeleen ajan. Näennäisen mystisestä teko-orientaalisuudestaan huolimatta lyhytelokuva vilisee ajan valtavirta-animaatiolle tuttuja hassuja ääniefektejä ja kuorruttaa slapstick-huumoria asianomaisten rumpujen kera. En tiedä, huomasiko Jones lopulta itsekin, ettei moinen sillisalaatti yksinkertaisesti toimi yhtä puhuttelevana kokonaisuutena kuin jos keskittyisi yhteen tyyliin kerrallaan. Rikki-Tikki-Tavin liikkeet muistuttavat hassunhauskaa pyörremyrskyä, ennemmin kuin kipakkaa tappelijaa. Olisin vallan mainiosti selvinnyt läpi loppuelämäni kuulematta Teddyn korviasärkevää hoilotusta kylvyssä tai ompelijakertun ärsyttävää rallattelua. Lyhytelokuva tuo vielä liikaa mieleen Väiski Vemmelsäären hilpeät seikkailut: ulkoasussa ja hahmokehityksessä on vasta hyvin vähän mitään uutta ja erikoista. Rikki-Tikki-Tavin 'vihainen tanssahtelukin' broadway-torvineen muistuttaa enemmän koomista epilepsiakohtausta. Karkea, luonnosteleva piirrostyyli tuo mieleen 70-luvun Disney-animaatiot - itse kyllä pidän enemmän Jonesille myöhemmin ominaisesta abstraktiudesta.


 
Kolme tähteä hyvästä yrityksestä ja lupauksesta paremmasta tulevaisuudesta.
***/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti