sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Rikki-Tikki-Tavi (1965)



Rikki-Tikki-Tavi
1965, 21 min
ohjaaja: Alexandra Snezhko-Blotskaya
Soyuzmultfilm

Ennen kuin siirryn varsinaiseen arvosteluun, voisin alkusanoiksi kertoa, että Neuvostoliiton aikakausi on aina kiehtonut minua. Koska elin itse sitä vain vuoden verran, minulla ei käytännössä ole minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia aiheesta, ja kertomukset sukkahousujen, purukumin ja muiden arkisten esineiden käyttökelpoisuudesta maksuvaluuttana puutteesta kärsivän kansan joukossa tuntuvat nykyisin kaukaisilta ja täysin epätodellisilta. Olenkin tästä inspiroituneena tehnyt vuosien varrella jokusen akateemisen tutkimuksen niin neuvostoelokuvasta, positiivisten neuvostoasenteiden piilottamisesta kirjallisuuteen, kuin myös feministisen analyysin kirjallisuudessa esiintyvien naishenkilöiden minäkuvien muuttumisesta Neuvostoliiton vapautuessa. Lisäksi olen uteliaisuuttani jututtanut eri ikäryhmiä edustavia latvialaista ja puolalaista tuttavaani, ja vaikka tarinat ovat olleet erilaisia, sävy on lähes poikkeuksetta ollut surumielinen ja jopa äreä. Suurin osa todellisista tapahtumista taitaa kuitenkin jäädä ikuisesti verhon taakse pimentoon, hiljennetyiksi mysteereiksi.

Minulla on sisustuskokoelmassani muutamia neuvostoaikaisia maatuskoja, puukulhoja ja -astioita, tarjottimia sekä Lomonosovin posliinia, koska ne ovat mielestäni esteettisesti kauniita. En ole silti koskaan ollut neuvostomyönteinen, ne poliittiset näkemykset eivät resonoi omieni kanssa, paitsi ehkä idealistisella, täysin abstraktilla tasolla. Eniten olen ollut kiinnostunut siitä, miten tällainen räikeästi ihmisoikeuksia polkeva, henkisesti rajoittava kulttuuri on vaikuttanut yksilön identiteetin rakentumiseen ja taiteen luomiseen. Neuvostoliitto jätti jälkeensä äärimmäisen taitavia taiteentekijöitä niin kirjallisuuden, musiikin, elokuvan, tanssin kuin kuvataiteenkin saralla - mutta osaa heistä sorrettiin mitä kauheimmin rangaistuksin, ja työn hedelmät tuhottiin. Vaikka sittemmin osa näistä teoksista on ollut huomattavasti helpommin saatavilla, taustansa ja länsimaalaisen vastakkainasettelun vuoksi ne eivät välttämättä koskaan ole saavuttaneet sitä tunnettavuutta, mitä ne ansaitsisivat. Tämä kaikki olisi voinut olla Suomenkin kohtalo, mikäli kortit olisi jaettu toisin. Siksi pidän itse kohtalaisen sivistävänä olla perillä naapurimaan historiasta, sillä se on samalla kotimaamme lähihistoriaa. Eikä käy kiistäminen, etteikö slaavilainen melankolia liippaisi suomalaisen surkeuden vierestä, tuntuen kotoisammalta kuin monet länsimaiset merkkiteokset. Ja kyllä, joskus olisi hienoa matkustaa vanhaan malliin junalla halki Siperiaan, vaikka en hallitse sanaakaan venäjää.



Jos tuolta pitkältä ajanjaksolta pitäisi poimia tekijöitä taiteen saralta, omista suosikeistani mainitsemisen arvoisia ovat ainakin kirjailijat Gavril Trojepolski sekä Vera Panova, säveltäjä Andrey Petrov sekä tietysti vuonna 1936 perustetun Soyuzmultfilm -yhtiö animaatioineen. Vaikka studio kuuluukin maailman suurimpiin ja on saavuttanut laajalti kansainvälistä arvostusta, kovin moni animaation teoriakirja, mihin täällä kirjastossa olen törmännyt, tyytyy usein toteamaan, että siinä missä muualla kinattiin elokuvien katsojaluvuista ja analysoitiin tyylisuuntauksia, Soyuzmultfilm teki vuosikymmenet eristetysti täysin 'omaa juttuaan'. Tämä on toisaalta totta: äärimmäisen tuottoisa, yli 1500 animaatiota työstänyt Soyuzmultfilm on harvinaisen monipuolinen pulju, joka on hyödyntänyt miltei jokaista animaatiotekniikkaa aina piirroksista stop-motioniin. Juuri Neuvostoliiton aikaan yritys työllisti yli 700 työntekijää, joille annettiin liki vapaat kädet luomiseen - hallituksen taloudellisesti tukemalle laitokselle kun virallinen tuloksen tekeminen ei enää ollut välttämätöntä. Tärkeintä oli näyttää neuvostoliittolaista, taidokasta osaamista myös muulle maailmalle positiivisessa valossa. Siksi animaatio puhtaasti lasten taiteenmuotona tavallaan oli turvassa ikäviltä rajoituksilta, koska se ei asettunut näkyvästi poikkiteloin vastustamaan politiikkaa. Vaikka studio pyörii yhä, se yhdistetään silti voimakkaasti menneeseen aikakauteen.



Suomessa Soyuzmultfilmin animaatioita on esitetty YLEllä nimikkeellä Kultaiset sadut, eikä reippaasta, klassiseen tyyliin kumartavasta tunnusmusiikista voi olla erehtymättä. Parhaiten mieleeni muistuu ihastuttava Ivan ja taikaponi (Konyok Gorbunok, 1947), jossa taikavoimia omaava pieni poni pelastaa Ivanin monenlaisilta ahneen kuninkaan päähänpinttymiltä. Piirroselokuva onkin yksi studion tunnetuimpia ja rakastetuimpia. Sen sijaan Rikki-Tikki-Tavi vuodelta 1965 on erittäin harvinainen, eikä sitä ole juurikaan esitetty edes venäläisessä televisiossa. Väittäisin kuitenkin, että ainakin Chuck Jones, joka teki kertomuksesta oman versionsa vuonna 1975, on tätä piirrettyä vilkaissut ja lainannut joitain elementtejä.



Rikki-Tikki-Tavi on äärettömän korkealaatuinen ja kaunis piirroselokuva. Tarina alkaa, kun isämungo valistaa opettavaisesti poikaansa, että kobran välkehtiviä hampaita vastaan paras ase on mungon loikka ja uusi hyökkäys, ei missään nimessä perääntyminen. Rikki-Tikki-Tavi ei olekaan mikään nappisilmäinen pehmojyrsijä, vaan tuimakatseinen liekkisilmä, liikkuen yhtä ketterästi ja sulavasti kuin vihollisensa käärme konsanaan. Ja liikkeet ovatkin tämän animaation nautinnollisinta tarkkailtavaa, katselipa sitten tulvaveden kuohua, uhkaavasti lisääntyvää sadetta, tai Rikki-Tikki-Tavia kaivamassa käärmeenmunia kiivaasti esiin. Paikoittainen ääriviivattomuus tekee animaatiosta hyvin ilmavan. Taustat ovat muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta lähestulkoon tyhjiä ja yksivärisiä, tehden tarinasta utuisen ja unenomaisen. Mutta vaikka tilaa ei täytetäkään, sitä silti käytetään hyödyksi. Varsinkin Rikki-Tikki-Tavin yhteenotot käärmeiden kanssa ovat onnistunutta katsottavaa: etenkin Nag kiemurtelee sen verran epämiellyttävästi, että on kuin oikea käärme todella olisi aivan vieressä. Ihmiset eivät, toisin kuin Chuck Jonesin versiossa, ole ärsyttäviä vaan suorastaan henkevän eteerisiä ilmestyksiä, kuin karanneita antiikin Kreikan muinaisista maljakoista.



Animaatio ei yritäkään olla muka-hauska, vaan jännittävä tunnelma säilyy ehjänä aivan viime sekunneille saakka. Ajoittainen komiikka kumpuaa luonnollisesti, esimerkiksi kun Rikki-Tikki-Tavi uteliaana ja saalisviettisenä eläimenä pyrkii jahtaamaan jopa siivousluutaa. Piirretty vaihtelee mukavasti myös ulottuvuuksia, tuoden mukaan välillä lisää kolmiulotteisuutta. Kirkas värimaailma, tarkat yksityiskohdat, kuten kodin bambumatto, ovat silmiinpistävän näyttäviä. Pianolla tehdyt ääriefektit ovat niin viehättävän vanhanaikaisia ja herttaisia, että niitä todella toivoisi kuulevansa useamminkin tavallisten rumpujen ja huutojen sijaan. Kaikin puolin tasapainoinen ja onnistunut animaatio.

****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti