keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Mowgli (1967-1971)


The Jungle Book /
Adventures of Mowgli /
Mowgli /
Maugli
1967-1971, 5x 20 min
ohjaaja: Roman Davydov
Soyuzmultfilm

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Soyuzmultfilmin viisiosainen, myöhemmin kokonaiseksi elokuvaksi (1973) yhdistetty lyhytelokuvien sarja on esitetty myös Suomessa YLE:n kanavilla nimellä Mowgli - Viidakkokirja. Täytyy sanoa, että tasan ei käynyt onnen lahjat kun haalin itselleni yllä olevat dvd:t. Vasemmalla oleva, englanninkielinen dubbaus on Charlton Hestonin kertoma, ja hän itseasiassa vielä suoriutuu ääninäyttelijän työstään varsin mallikkaasti. Harmillisesti elokuva kuitenkin osoittautui 84-minuuttiseksi, sensuroiduksi tyngäksi, ja vähänkään verta tai väkivaltaa sisältävät kohtaukset (kuten villikoiran hännän leikkuu) on leikelty tylysti pois. Hestonia lukuunottamatta ääninäyttely on ensisijaisen vaivaannuttavaa, ja esimerkiksi lapsi-Mowglin ääni kuulostaa hämmentävän paljon My Little Pony: Friendship is Magic -sarjassa esiintyvältä Spike -lohikäärmeeltä, kun taas Shere Khanin puhe halvan äänenmuuntajan läpi myllytetyltä rohinalta. Dvd:n kuvanlaatukaan ei ole aina hääppöinen.
Totaalisen luotaantyöntävän rimanalituksen tekevät kuitenkin vasta kammottavat, tekopirteät maailmanparannuslaulut, joiden seuraavaa uutta ilmenemistä oppii reilun tunnin aikana suorastaan pelkäämään. Dubbauksen laulut ovat tietoisesti lisättyjä jenkkiyleisöä ajatellen, siellä päässä kun on paremmin totuttu animaatiomusikaaleihin - ja onpa muuten koko musiikkikin sävelletty uusiksi, niin ettei yhtä ainutta alkuperäistä melodiaa ole mukana. (Jos joku haluaa vertailla, minkä tunnelmallinen ero taustanahoilla on, katsokaa esimerkiksi molemmilla kielillä kohtaus, jossa juuri veitsen saatuaan Mowgli juoksentelee susien kanssa.) No, ei auttanut itku markkinoilla: oikealla kuvassa näkyvä venäjänkielinen dvd puolestaan oli vioittunut, eikä toiminut ollenkaan. Myyjä lähetti toki uuden rikkoutuneen tilalle, mutta tämä taas ei koskaan saapunut perille asti, vaan hävisi postissa. Sain tietysti rahani takaisin, mutta ilolla olisin pitänyt tuon pienen elokuvakokoelmankin.



Enpä kyllä pitkään aikaan ole katsonut mitään animaatiota, joka olisi tuottanut näin valtaisan pettymyksen. Kuvien perusteella, Soyuzmultfilmin maineen tuntien, Rikki-Tikki-Tavin nähtyäni... Ei. On yksi asia ottaa juonellisia vapauksia ja toinen asia tehdä suuria juonellisia harppauksia. Olen varmasti tässä asiassa huomattavasti anteeksiantavampi Disneyn Viidakkokirjaa kohtaan, mutta ehkä se sitten on tämä heikohko dubbaus ja ahdistava äänimaailma joka ajaa minut täysin hulluksi. Toisaalta Disneyn Viidakkokirjalla oli selkeästi oma agendansa, mihin suuntaan hukkuvaa laivaansa ohjata, kun taas tämä ilmeisesti yrittää myydä itseään uskollisena sovituksena (tai vähintäänkin asianomaisen hengen mukaisena). Minulle primitiivyys tai eeppisyys ei kuitenkaan välity, mutta toisaalta, ihmekös tuo jos laulut aiheuttavat närästystä ja katkaisevat auttamatta vähäisenkin synkkyyden. Vaikka tämä arvostelu nyt tulee siis englanninkielisen version pohjalta, jo animoinnissa ja tarinankäsittelyssä itsessään on ääninäyttelystä tai musiikista huolimatta hieman paikattavaa.  


Elokuva on kaunis, mutta ei Soyuzmultfilmin parhaimmistoa, vaikka tuttu riikinkukko heilahtelee tässäkin eri kohtausten välissä. Taustat ovat karkeita, kuin paikoin hieman keskeneräisiä, eikä tilankäsittely ole aina kovinkaan luovaa, vaikka ajoittain nähdäänkin omaperäistä ja maalauksellsita sommittelua. Värimaailmat ovat toisinaan vähän hutaisten suunniteltuja, ja ainoastaan yölliset kohtaukset jäävät vaikuttavimpina mieleen muuttuvine ääriviivoineen ja kontrasteineen. Hahmot ovat jäykkiä, toteemimaisen jyrkkälinjaisia olemukseltaan, mikä tekee niistä voimakkaita ja ylväitä, ehkä sopivasti vähän pelottaviakin kuten viidakon eläinten kuuluukin. Hahmoihin onkin panostettu huomattavasti ympäristöä enemmän, ja hauskana yksityiskohtana voi vaikkapa laskeskella, kuinka monet eriväriset silmät elokuvassa nähdään. Viivatyöskentely jo pelkissä taustahahmoissa on elävää ja eläimet ovat suorastaan runollisesti kuvattuja. Lähes poikkeuksetta liikekuvaus, etenkin Mowglin juoksentelupyrähdykset kaikenkarvaisine töksähtelevine nytkähdyksineen sai minut kuitenkin huokaisemaan. Toisaalta säännöllisen mielipahan pelastuksen toi taas hurmaava Bagheera, jonka elohopeamaisesti soljuva pyrähtely oli aivan taianomaista katsottavaa, ja näyttävämpää kissa-animointia saa kyllä hakemalla hakea. Tässä naiseksi muutettu Bagheera oli todella sensuellin viettelevä - mieleeni muistui väistämättä muuan kesäteatteriesitys vuodelta (ei aavistustakaan), jossa Bagheerasta oli suvereenisti tehty parodia transvestiitista. Minusta ei ole tavatonta korostaa Bagheeran feminiinistä puolta: jos alkuperäinen Bagheera on jo isällinen opastaja, miksipä hän ei voisi olla myös äidillinen huolehtija. 



Bagheeralla on jopa herttainen kätkö pienoisia pennunpullukoita. Ovathan ne ällösöpöjä, yäk. Koin kuitenkin moisen sulostelun tarinasta kovin irralliseksi. Sama pätee sudenpentuihin: huvittava tanssi ei sytyttänyt, ja susien armeijamainen riviin asettelu tuntui muutenkin kovin oudolta valinnalta "vapaasta kansasta" puhuttaessa. Baloo puolestaan vaikutti puoliseniililtä höperöltä, joka suuren viisautensa sijaan yhtäkkiä olikin sättimässä Mowglia kun tämä ei juossut neljällä jalalla, kuin varjo entisestään vahvasta itsestään, joka raihnaisena väsyikin nopeasti. Susien harjoittelua katsoessa ei kyllä olisi tehnyt mieli mennä samaan kouluun. Viidakon tervehdyssanojen opettaminen susille tuntui kummalliselta valinnalta, olihan kyseessä joukko petoeläimiä, ja sanojen tarkoitus oli tuoda nimenomaan suojaamattomalle Mowglille turvaa. Jostain syystä kuitenkin jopa Baloo tuntui jatkuvasti unohtelevan, että Mowgli on ihminen. Baloon ja Bagheeran toisiaan rakastettavasti nokitteleva kemia jumiutui varmaan jonnekin tuotannon varrelle, eikä muidenkaan eläinten välisestä kiintymyksestä pystynyt merkittäviä johtopäätöksiä tekemään, paitsi tietysti Bagheeran ja Mowglin. Jännitteitä olikin jo enemmän.


      
Susilauman merkittävästä läsnäolosta huolimatta nämä eivät milloinkaan tunnu yhtä läheisiltä kuin Mowgli ja Bagheera, joka villisti köyristää selkäänsä sähistäkseen Shere Khanille tämän uhatessa syödä ihmispennun suihinsa. Sudet lähinnä pelleilevät Mowglin kanssa ja livistävät välittömästi tilaisuuden tullen. Susien ja Baloon henkilöhahmojen ollessa siis pitkälti karvaita pettymyksiä, Shere Khan puolestaan vastaa todella rehellisesti kirjassa esiintyvää, rampaa pelkuria. Shere Khanin pöyhkeilyn läpi kun pystyy aistimaan orastavan epävarmuuden, ja tätä korostetaan jo alussa, kun hölmö tiikeri loikkaa suoraan nuotion liekkeihin. Samaa voisi varauksella sanoa Kaasta - vaikka käärmeen kulmakarvat ovat omituinen lisäys korostamaan vanhuutta, Kaa itsessään on lipevän neuvokas mutta pohjimmiltaan erittäin hyväsydäminen. Mowglikin kasvaa lopulta varsin komeaksi nuoreksi mieheksi, mikä on ilahduttava ja omaperäinen lisäys tarinaan, vaikka kukkaseppeleen olisi voinut jättää lisäämättä.



Positiivista on myös se, että sarja pikaisin ottein hipaisee myös vähemmän tunnettuja tarinoita Kuinka pelko sai vallan viidakossa, Punainen koira (joskin koirien ulkoasu ei hivele silmää), Kuninkaan piikkisauva (kerrankin saamme nähdä valkoisen silmälasikäärmeen) ja Viidakon kevät. Kuitenkin esimerkiksi jakso, jolloin eläimet kärsivät kuivuudesta, käydään läpi sellaisella pikakelauksella, että tuntuu, kuin mokoman olisi voinut jättää suosiolla poiskin (en tiedä, johtuuko mielikuva elokuvan leikkausvalinnoista - en siis katsonut venäläistä versiota vielä kokonaan). Jotkin juoniratkaisut ovat järkeviä, kuin se, että Kaa ehdottaa käyttämään silmälasikäärmeeltä vohkittua 'rautahammasta' Shere Khania vastaan. Toiset taas ovat enemmän kyseenalaisia: pikkuelefantin pelastus on kuin Disneymäinen käänne olisi lisätty elokuvaan, Shere Khanin taas kuvaillaan avoimesti keräävän susia talliinsa, jotta nämä voisivat hyökätä ihmiskylään. Mitä...? On totta, että Shere Khan söi ihmisiä, ja Mowglia kohtaan tämä tunsi henkilökohtaista katkeruutta, mutta eivät tiikeri saatika sudet sentään noin hulluja olisi olleet. Shere Khan myös typerryttävästi lavastaa Akelan metsästysmöhlinnän, mikä olisi ollut tiikeriltä liian älykästä ja toisaalta liikaa puuttumista susilauman asioihin. Ehtiipä Mowglistakin tulla susilauman virallinen johtaja, mikä tuntuu suoraansanottuna pöyristyttävältä, ja väkisinkin vahvistaa mielikuvia, jonka mukaan sudet ovat tässä elokuvassa ajattelemaan kykenemättömiä villikoiria itsekin. Lopuksi tämä mieskarkki-rambo vielä tappaa Shere Khanin paljain käsin, ei hyvää päivää.... Ja sitten balettitanssahdellaankin jo alkuvuoden tuulissa ja Mowgli ihmettelee rinnassa sykkivää kornisti kuvattua kiihkoa, muistellen samalla tyttöä jonka tapasi jossain elokuvan keskivaiheilla. Nämä jopa vaihtoivat pari sanaa tuosta vain, koska kyllähän viidakonpoika taitaa ihmiskielenkin synnynnäisesti. Niin. 

Olisin hirvittävästi halunnut pitää tästä, sillä animaatiolla on toki hyvätkin hetkensä, ja sen yleinen ulkoasu on tavattoman viehättävä etenkin kauniisti kuvattujen eläinten ansioista. Riittävä hidastempoisuus myös takaa sen, että näitä ehtii ihastelemaan. Elävänä kuvakirjana tämä toimisikin merkittävästi paremmin kuin kerrottuna tarinana, ja sittenkin mieluiten mutella. Luulenpa, että venäjänkielinen, oikean mittainen versio olisi saanut neljä tähteä ja auttanut virittäytymään paremmin tunnelmaan. 

***/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti