keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Erämaan kutsu (Classics Illustrated, sarjakuva)



The Call of the Wild, 2011
tarina: Jack London, Charles Dixon
kuvitus: Ricardo Villagran
Classics Illustrated

Viimekertaisen Classics Illustrated -pettymyksen jälkeen suhtauduin hyvin nihkeästi siihen, minkälaisen sarjakuvan saisin käsiini tällä kertaa. Mutta kylläpä albumi onnistui yllättämään minut perinpohjaisesti ja haastaa jopa Campfiren version, josta myös pidin kovasti. Näköjään teoksen ikä ei kerro aivan kaikkea tai korreloi suoraan laadun kanssa - Uljaan Mustan tapaan tämäkin albumi on ilmeisesti julkaistu ensi kerran joskus vuosien 1947-1971 välillä. Mutta mitäänsanomattomasta tai persoonattomasta tyylistä on kuitenkin turha puhua, sillä hevostarinasta poiketen tämä teos puolestaan on rohkea, näyttävä ja kertakaikkisen komea vintage -pläjäys, joka ei varmasti jää pölyttymään hyllyyn.


Selkeä ja vivahdeikas värienkäyttö sekä voimakkaat luonnosteluviivat tuovat väistämättä mieleeni vanhat lastenkirjat aikana ennen tietokoneita. Minulla ei ole mitään tietokoneella työstettyjä taideteoksia vastaan, mutta tällainen reipas akryyli/liitu(?)tekniikka on omiaan herättämään huokailevaa nostalgiaa. Minulle tästä tulee heti mieleen Tammen kultaiset kirjat ja muut viehättävät, seikkailunnälkäiset muistot, jolloin kuuntelijana kuvia silmäili malttamattomasti ja vastaavasti kehotti lukijaa kiirehtimään eteenpäin. Niin ihmisten kuin eläintenkin luonne määritellään muutamalla sutaisulla, sarjakuvan tyyli on hyvin elävä, jäntevä ja notkea, ja sitä on mielenkiintoista seurata.



Tuttu kertomus kulkee vaivatta koiran perspektiiviä myötäillen ja noudattaen esimerkiksi kekseliäitä, matalia kuvakulmia. Niin koirat kuin ihmisetkin ovat todella ilmeikkäitä, ihmiset ehkä enemmän luonnostaan murhemielisiä ja pohjoisen realiteettien lyömiä, kun taas koirien tunnekavalkadi ja kehonkieli on vaikuttavaa. Buck on tässäkin versiossa virheellisesti pystykorva, mutta uljautensa ja voimakkaasti erottuvan punaisen turkkinsa vuoksi tämä muutos ei hirveästi lukijaa häiritse, sillä kirjan sankarilta ei kuitenkaan ryöstetä karismaattista olemusta. Tarinankäsittely läpi teoksen on tasapainoista, eikä sarjakuva pakene tai säästele raakojakaan tapahtumia tai niiden kuvausta. Rytmitys on sulavaa, eikä tunnelma muutu liian hektiseksi, vaikka tarina onkin tiivistynyt pienempään pakettiin. Teksti tukee kuvitustaan, mutta jättäen paneelit välillä kokonaan rauhaan antaen tarinalle mukavasti tilaa hengittää. Ja koska en saa Buckin sielukkaista silmistä tarpeekseni, laitan niistä varmuuden vuoksi vielä toisen kuvan.



Taustat ovat kaikin puolin ihastuttavia, mutta paikoin aavistuksen liian hattaraisia ja kirkkaita tarinan synkän tapahtumaympäristön huomioon ottaen. Muutenhan nämä menisivät ihan taideteoksista. Kokonaisuutena tämä on minun mielestäni aavistuksen laadukkaampi ja ennen kaikkea syvällisempi kuin Campfiren moderni otos. Vanhanaikaisuus ei tietysti puhuttele kaikkia, mutta minuun tällainen uppoaa kuin Titanic jäävuoreen.

****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti