sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Viidakkokirja (1967)


The Jungle Book
1967, 78 min
ohjaaja: Wolfgang Reitherman
Walt Disney

Nyt kun siirryn tarkastelemaan erilaisia animaatiosovituksia Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta, lienee luonnollisinta, että aloitan Walt Disneyn klassikosta numero 19 vuodelta 1967, joka on tarinan tunnetuimpana versiona syöpynyt parhaiten valtavirran mieliin. Niinkin voimakkaasti, että tästä elokuvasta on tullut synonyymi Kiplingin kirjalle, eikä monella ole harmainta haisuakaan, kuinka erilainen piirretty todellisuudessa on alkuperäistekstistä. Myönnän itse kuuluneeni tähän kastiin vuosikaudet - juuri tämän elokuvan takia en koskaan ollut kiinnostunut lukemaan Kiplingiä, kunnes koin jonkinasteisen valaistumisen ja ymmärsin vihdoinkin, kuinka mielipuolisen lahjakkasta kirjoittajasta oli kyse. Vaikka Disneyn tuotanto ei siis tee tekstille juuri minkäänlaista oikeutta, ei silti voi väittää, etteikö tämä olisi hyvä animaatioelokuva. 


Viidakkokirja oli viimeinen Walt Disneyn henkilökohtaisesti tuottama, valvoma ja hallinnoima elokuva. Tietyllä tapaa voi sanoa, että elokuvasta tuli juuri sellainen, kuin hän itse halusi - siinä loistavat kirkkaasti ne tutut elementit, jotka me nykyisinkin yhdistämme mihin tahansa Disney-elokuvaan: korkea laatu, hyväntuulisuus ja iloisuus sekä onnellinen loppu. Viidakkokirja ei ollut ensimmäinen tarina, jonka Disney jäsenteli parhaiten massoja koskettavaksi nykyaikaiseksi kokonaisuudeksi - siis sellaiseksi, että sen pystyivät kaikki (järkyttymättä) katsomaan. Toinen hyvä esimerkki voisi olla Pinokkio: alkuperäisessä Carlo Collodin kirjassa puinen pojankoltiainen tappaa Samu Sirkan, on kertakaikkisen ilkeä ja vastuuntunnoton, ja joutuu peräti hirteen. En nyt mene sen syvemmälle mitä ajattelen tarinan täysin päinvastaisesta elokuvatulkinnasta, koska toisaalta mielestäni Disney on tehnyt kulttuuriteon säilömällä nämä ikivihreät tarinat talteen myös myöhemmille sukupolville. Tuskinpa olisin esimerkiksi itse ollut muuten kiinnostunut tarttumaan Collodin kirjaan - en välttämättä olisi edes kuullut siitä. Mutta tietyt asiat eivät välttämättä toimi yhdessä, ja olen edelleen erittäin varauksellinen sen suhteen, mikä oikeastaan sai Disneyn koskemaan Kiplingiin, joka niin ikään edusti jotain täysin erilaista verrattuna yhtiön muutoin pilvipehmoiseen linjaan. 


On tärkeää huomioida, että Kiplingin Viidakkokirja oli vielä piirretyn tuotannon aikaan erittäin luettu ja laajalti tunnettu teos (mitä nykyisin ei aivan käsi sydämellä pysty sanomaan). Jopa Disneyn työntekijät itse olivat erittäin kummissaan uudesta projektista, ja ihmettelivät, miten sovitus oikein toteutettaisiin yhtiön agendaa mukaillen. On eri asia muunnella ja koskea kertomukseen, josta on olemassa jo ennestään lukuisia kirjallisia versioita (esimerkiksi sadut), kuin tekstiin, jonka kaikki tietävät. Viidakkokirjan alkuperäiseksi käsikirjoittajaksi värvättiin lopulta Bill Peet, mies, joka esimerkiksi vastasi kokonaan Disneyn 101 Dalmatialaista -elokuvan (1961) käsikirjoituksesta. Vaikka Peetin ja Disneyn välillä oli luja luottamus, ja takana vuosien ystävyys, heidän yhteistyönsä alkoi rakoilla ja lopulta katkesi pysyvästi Viidakkokirjan tuotannon aikaan. Kun Viidakkokirjaa tehtiin, Walt Disneyn mielenkiinto keskittyi ensisijaisesti teemapuistoihin ja näyteltyihin elokuviin, ja animaatiojaosto pyöri pienemmällä henkilökunnalla kuin koskaan. Näissä olosuhteissa vapaat kädet saanut Peet työsti yksin vuoden ajan Kiplingille erittäin uskollista käsikirjoitusta, mutta elokuvasta olisi tullut sen perusteella niin mystinen ja synkkä, että Walt teilasi suunnitelmat dramaattisesti. Tuo käsikirjoitus kun ei olisi sopinut yhtiön viihteelliseen tyyliin. Ei ihme, että Peet käveli syvästi loukkaantuneena studioilta ulos eikä koskaan enää palannut. Epätavallisen synkkiä Disneyelokuvia saatiin odottaa aina 80-luvulle asti, jolloin studio julkaisi Topin ja Tessun 1981 ja Hiidenpadan 1985, jo kauan Waltin poismenon jälkeen.


Peetin lähdön jälkeen Walt astui itse ruorin taakse ja kysyi ensimmäisenä, kuinka moni työntekijöistä oli itse asiassa lukenut Viidakkokirjan. Hyvin harva käsi nousi ylös. Tästä Walt oli ainoastaan mielissään, ja kehotti, ettei kukaan lukisi ollenkaan alkuperäisteosta, sillä nyt siitä tehtäisiin viitteellinen, täysin omanlaisensa näkemys. Muutos oli hyvin dramaattinen: lopputulos todella on ehkä kaikkien aikojen huolettomin Disney -elokuva, joka julistaa hymyillen laiskottelun ja positiivisuuden ilosanomaa. Walt painotti, että elokuvassa tulisi olla mahdollisimman vähän tapahtumia, jotta voimakkaille henkilöhahmoille saataisi enemmän tilaa. Siinä missä Kiplingin kirja on episodimainen, poukkoileva, ei missään nimessä kronologinen, Walt toivoi selkeää lineaarisuutta ja ennen kaikkea yksinkertaista juonikaavaa. Siksi Kiplingin kirjaan verrattuna silitysraudalla suoristettu juoni on kertakaikkisen hämmentävä ja hieman epärationaalinen: tässä piirretyssä sudet, Mowglin veljet, hylkäävät tämän yksimielisesti ja käytännössä pakottavat aloittamaan nyt matkansa kotiin. Kun myöhemmin Baloo ilmaisee toiveensa adoptoida pojan, Bagheera toteaa tylysti, ettei se käy ollenkaan, koska nämä ovat eri lajia, eikä karhukaan menisi naimisiin pantterin kanssa. Mutta tähän asti on kuitenkin ollut aivan hyväksyttävää että Mowgli on kasvanut susien kanssa, joiden pariin Bagheera tämän löydettyään alun perin vei? Mielenkiintoista.


Mowglia myös vedetään nenästä lukuisia kertoja vedoten aina siihen, että tämä voi jäädä viidakkoon jos kuuntelee, seuraa, tottelee ja niin pois päin. Mowglilta itseltään puuttuu täysin oma valinnanvara, hän on passiivinen, talutushihnassa kuljettettava koiranpentu ennemmin kuin villiintynyt, voimakasluontoinen nuori mies. Toki se, että hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi, kun kukaan ei halua tätä, heijastelee sitä, kuinka hän oli poikkeava viidakon eläimistön joukossa, mutta toisaalta tästä versiosta on täysin poispyyhkäisty se seikka, kuinka Kipling nimenomaan teki Mowglista lähtemättömän ja merkityksellisen osan viidakkoa, tämän valtiaan. Yksi asia, mikä minua myös suunnattomasti häiritsee, on Kaa -käärmeen muutos Mowglin ystävästä tämän saalistajaksi ja siten viholliseksi. Kaa oli alkuperäisessä Viidakkokirjassa kenties yksi tunteellisimmista ja hellyyttävimmistä hahmoista, joka avoimesti usein kertoi rakastavansa syvästi ihmispoikaa. Ehkä käärme sitten on jotenkin epämiellyttävä eläin, koska se ei karhun tai pantterin tavoin pörröinen, mutta itse kirjan perusteella en panisi pahitteeksi, jos ystävänäni ja suojelijana olisi suuri pyton. Lempihahmostani Bagheerasta on myös tehty jyrkkä, mielikuvitukseton ilonpilaaja, joka usein joutuu slapstick -huumorin kohteeksi, ennemmin kuin kantaisi tasaisesti omanarvontuntoaan sekä maalaisjärkeään höystettynä pienellä kapinalla.


Henkilöhahmokavalkadi sai elokuvatuotannossa niin ikään todellisen kasvojenkohotuksen, ja mukaan lisättiin esimerkiksi svengaava apinoiden kuningas Louie, mikä karvaasti väitti vastaan Kiplingin näkemystä, jonka mukaan järjettömillä ja lakia seuraamattomilla apinoilla ei ollut kuningasta laisinkaan. Tietysti kuningas Louien hahmo on täysin rakastettava, jazz-klubeilta varastettu big bandin keulakuva, enkä missään nimessä halua kritisoida Louis Priman valloittavaa ammattitaitoa. Toinen enemmän aikaansa sidottu inside-vitsi, huvittava lisäys oli voimakkaasti erästä 60-luvun liverpoolilaista yhtyettä muistuttava korppikotkakvartetti, joiden silmille valuvat hiustyylit saivat hahmot näyttämään vähän koppakuoriaisilta. Tiettävästi That's What Friends Are For -kappaleesta piti alun perin tulla suoraviivainen rock-kipale, mutta tämä lopulta muutettiin.


Viidakkokirja onkin ennen kaikkea musiikkielokuva. Paitsi että Walt riitaantui Peetin kanssa, myös elokuvan alkuperäinen säveltäjä sai kenkää, sillä kappaleet eivät Waltin mielestä olleet tarpeeksi viihdyttäviä ja kevyitä. Ainoa jäänne elokuvassa Terry Gilkysonin työpanoksesta on The Bare Necesseties, joka uudelleensovitettuna kävi paremmin rennosta hassuttelusta. Loput kappaleet venyvät iloittelevasta, spontaanista jazzista aina jo mainittuun riisuttuun rokkiin eli akustiseen kuorolauluun. Viidakkokirjan soundtrack on todella vetävä, ja olisi silkkaa valehtelua väittää, ettei lanne alkaisi kuunnellessa hieman keinua puolelta toiselle. Lisäksi Viidakkokirjan ennennäkemätön meriitti animaatioelokuvalle oli tuore valinta käyttää tunnettuja näyttelijöitä (korostan nyt, että sen ajan - minulle Baloon äänenä toiminut muusikko-koomikko Phil Harris ei sanonut aluksi yhtikäs mitään). Harriksen äänestä tuli lopulta koko tarinan sielu, loppusilaus jota se tarvitsi. Kipling kritisoi kirjassaan hienovaraisesti Mowglin välinpitämättömyyttä, olihan tämä poika jonka ei tarvinnut ahertaa koulussa päivästä toiseen, vaan ainoastaan käpertyä päiväunille puun oksille. Kirjailijan mielestä laiskuus oli siis pahe, ei varsinaisesti hyväksyttyä, vaikkakin ihan mukavaa vastuunpakoilua lapsen silmin. Saatuaan humoristisen Phil Harrisin mukaan tuotantoon Walt kuitenkin tiesi heti, että juuri laiskuudesta tulisi elokuvan nouseva teema hauskuuden lisäksi. Tässä vaiheessa mieleni tekisi älähtää, ettei tekstiä saisi tulkita noin tarkoituksellisesti harhaan, vaikka mitäpä se hyödyttäisi.  



Viidakkokirja on myös kaverielokuva, jossa Baloo-karhun ja Mowgli-pojan ystävyys on venytetty aivan äärimmilleen. Alun perin jäyhä, totinen, korvapuusteja nakkeleva, isotassuinen Baloo on tässä versiossa lihava laiskottelija, joka oppii vastuuntuntoa 'vanhemmuuden' kautta. Karhu ei ole enää sanattoman viisas, vaan hyvin inhimillinen lötjäke, jonka löysään elämänasenteeseen on helpompi samaistua. Baloo onkin yksi kaikkien aikojen suosituimpia Disney -hahmoja, mikä näkyy etenkin elokuvan lukuisissa spin-offeissa ja jatko-osissa (lisää asiasta postauksen lopussa). Minun makuuni tällainen lässytys ei kuitenkaan ole. Vaikka elokuvassa on runsaasti eleganttejakin kohtauksia, mukana ei ole riittävästi draamaa. Opportunistinen opetus on, että elä elämääsi ja pidä hauskaa, ja siten voit joskus vielä löytääkin itsesi, mutta sillä ei ole kiire. En siksi lainkaan ihmettele miksi elokuvasta tuli julkaisunsa jälkeen hirvittävän suosittu - se oli menestynein Disney -elokuva aikoihin ja piristi selkeästi vielä studioon vaikuttaneen Prinsessa Ruususen (1959) aiheuttaman rahallisen tappion tuomaa lamaantuneisuutta.



Walt Disney ehti kuitenkin menehtyä keuhkosyöpään melkein vuotta ennen elokuvan ensi-iltaa. Elokuvan aikaansaaman menestyksen ansiosta yhtiön tulevaisuus näytti siitä huolimatta valoisalta. Usein sanotaan sentimentaalisesti, että kun Baloo ja Bagheera kävelevät käsikynkkää lauleskellen auringonlaskuun, samalla nähdään Waltin tyylinen tapa heittää hyvästit. Vaikka olen tässä nyt pitkän aikaa mollannut Waltin tapaa suorastaan 'herjata' Kiplingin kirjoittamaa teosta ainoastaan kopioimalla ja sittenkin täysin muuttamalla sen kantavat päähenkilöt, aion kuitenkin kertoa miksi elokuva on oikeastaan aika vetävä. Se johtuu yksinomaan ensiluokkaisesta animoinnista. Kun itse aloitin animaatioiden opiskelun, opettajani huomautti, että keskityn liikaa taustojen ja henkilöiden designiin, vaikka animaatio itsessään on liikkeen taiteenmuoto, eli miten asiat liikkuvat valkokankaalla tai nykyisin tietysti läppärin näytöllä. Viidakkokirjassa henkilöhahmojen liike on jotain täysin uskomatonta, etenkin kun muistuttaa mielen perukoita siitä, kuinka kaikki on tehty käsin. Tarkkaileepa Mowglin vaivatonta ja luonnollista kävelyä, Kaan kiertelyä, kuningas Louien hyppelyä, Baloon hyllymistä, kaikki näyttää täysin aidolta ja uskottavalta, kuin henkilöt oikeasti eläisivät, ja heidän vartalonsa olisi tehty lihasta ja luusta, painosta tai keveydestä. Toki kierrätysanimaatiotakin mahtuu mukaan: verratkaapa vaikkapa alun laskeutuvia sudenpentuja 101 Dalmatialaista -elokuvan koiranpentuihin. Ja studion myöhemmässä Robin Hood -elokuvassa (1973) on lähes suoraan kopioitu Viidakkokirjan animointia ja henkilöitä muiden studion aikaisempien klassikoiden lisäksi. Mutta ei ole ihme, että useat nykyanimaattorit ovat nimenneet laatustandardikseen juuri Viidakkokirjan: perintö näkyy muun muassa Leijonakuninkaassa (1994, kissaeläimet), Tarzanissa (1999, Tantor) sekä Lilossa ja Stitchissä (2002, Lilo). Se on vaikuttavaa elokuvalta, jonka ikä kolkuttelee kohta viittäkymmentä vuotta.


Siksi Disneyn Viidakkokirjaa kannattaa, nyt ja tulevaisuudessa, lähestyä erikseen Kiplingin teoksesta, jotta sitä pystyy arvioimaan myös puolueettomasta näkökulmasta takertumatta liikaa siihen, kuinka itse tarinasta on menetetty melkein kaikki. (Kyllä tämä voittaa hetkessä minkä tahansa cgi-animaation 6-0.) Disneyn Viidakkokirjan tahtiin kuuluu nauraa ja tanssia. Ja sen jälkeen kannattaa hieman vakavoitua, lukea Kiplingin kirja ja vaikuttua oikeasti.

****/5


BONUS:

Kuten jo tuli sanottua, Viidakkokirja oli erittäin suosittu elokuva. Disneyllä on kautta aikain ollut tapana houkutella aina vain uusia katsojia animaatioelokuvien pariin, minkä vuoksi niitä kierrätetään elokuvateattereissa säännöllisin väliajoin (yleensä vuosikymmenittäin tai hieman harvemmin) kosiskelemassa uutta sukupolvea. Vuosina 1990-1991 julkaistu 65-osainen spin-off sarja TaleSpin (suom. Pilipalipilotit ... ehkä paras suomennos koskaan) luotiin tätä tarkoitusta varten, eli nostattamaan silloin 'uudelleenjulkaistua' Viidakkokirjaa. Suomessakin elokuvan uusioesitys huomioitiin, ja vuoden 1968 dubbaus syrjäytyi uudella vuoden 1993 dubbauksella vastaamaan tarkemmin elokuvan alkuperäistä käännöstä. Joka tapauksessa, TaleSpinissä seikkaillaan nimensä mukaisesti ilmojen halki pilotintakeissa, päähenkilönä tietenkin itseoikeutetusti Baloo, mutta mukana nähdään myös Shere Khan ja Louie. Myös nimellä Karhu Baloo - ilmojen sankari tunnettua ohjelmaa esitettiin ensin Kolmoskanavalla ja myöhemmin MTV3:lla. (On ehkä elämäni suurimpia ikäkriisin aiheuttamia iskuja, että nykyisin on jo ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan mikä oli Kolmoskanava) Sarja esitettiin alun perin tekstitettynä, ja muistankin epäselvästi ärsyyntyneeni siitä, etten ymmärtänyt mitä hahmot sanoivat (opin lukemaan vasta 6-vuotiaana). Toisaalta olin aika järkyttynyt kuullessani Toon Disneyn uusista suomidubbauksista tämän vuosituhannen puolella, sillä niiden taso ei päätä huimannut. Tämä sarja ei ole mikään erityinen, mutta varmasti viihdyttää niitä, jotka ovat sitä lapsena katsoneet.


(^ Anteeksi sketsistä, oli pakko. Olin pienenä nimittäin aivan hirvittävän hämmentynyt miten vasta viidakossa temmeltänyt karhu olikin yhtäkkiä lentokoneen puikoissa.)

Toinen Viidakkokirjan spin-off sarja on 21-osainen, vuosina 1996-1998 esitetty Jungle Cubs (suom. Viidakkokirjan Viidakkoviikarit) jossa Baloo, Bagheera, Louie, Kaa, Hathi ja Shere Khan seikkailevat yhdessä muksuina kauan ennen Mowglin tapaamista. Luulin äärettömän pitkään, että kyseessä oli kokonainen elokuva, sillä suomeksi sarjaa julkaistiin kolmen jakson verran yhdellä vhs:llä, ja sitä mainostettiin silloin kohtalaisen paljon. Noiden kolmen jakson lisäksi en ole muita nähnytkään, enkä tiedä, aionko edes, koska lapsenakin petyin kovasti niiden sisältöön. Toki voi ajatella, kuinka katkeransuloista on, että kuudesta kaveruksesta ainoastaan kaksi, Baloo ja Bagheera, säilyttävät voimakkaan yhteyden, mutta minulla nousee jo ykä kurkkuun siitä hattaraisesta ajatuksesta, että kaikkien pitäisi väkipakolla edes olla kavereita. Jopa sellaisten eläinten, jotka ovat luonnollisia vihollisia. Siinä ei ole mitään järkeä!

 
Ja tietysti Viidakkokirja sai oman 'virallisen' jatko-osansa vuonna 2003, joka kulkee nimellä The Jungle Book 2. Elokuva tiettävästi ei perustu Kiplingin tarinoihin vieläkään (tai tällä kertaa ollenkaan), ja trailerin perusteella kyseessä on kauheaa kuraa, jossa brändin viimeisetkin mehut puristetaan pihalle dollarinkuviot silmissä. Ei riitä, että The Bare Necessities oli myös Jungle Cubsien tunnuslaulu, se kuuluu vielä tässäkin. Ei hyvää päivää, antakaa nyt jo hyvän sään aikana olla! Eivätkä vitsitkään kuulosta vähääkään pakotetuilta: "I'm no wild animal, except at parties!" Juu ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti