tiistai 9. kesäkuuta 2015

Spirit - villi ja vapaa (ja vähän muutkin animaatiohevoset)


Gradututorini kehotti minua Uljaaseen Mustaan liittyen onkimaan selville hevosten animaatiohistoriaa. Toistaiseksi olen lyhennetysti saanut selville seuraavaa:
  1. 1900-luvun alkupuolen animaatioissa hevonen voitiin esittää kahdella tavalla. Ensimmäinen tyyli oli 'taustahahmo', jossa hevonen oli piirretty kohtalaisen realistisesti, ilman, että sille olisi annettu erottuvaa tyyliä tai persoonallisuutta. Sen tehtävänä oli tukea piirretyn yleistunnelmaa, kuten vaikkapa maalaismaisemaa (romanttinen ympäristö, jossa joutuu kuitenkin paiskimaan lujasti töitä). Esimerkki: Farmyard Symphony (1938). Toinen tyyli oli tehdä eläimestä antropomorfinen: se saattoi pitää päässään vaikkapa hattua, taipua hevoselle epäanatomisesti kuin kuminauha ja vaihtaa jatkuvasti roolia ihmisen ja eläimen välillä. Tämän hahmon tarkoitus oli antaa piirretylle koomista lisäpotkua. Esimerkki: Polle Koninkauluksen ensiesiintyminen, The Plow Boy (1929).
  2. Tuhkimossa (1950) otetaan jo askel eteenpäin kohti edellä mainittujen tyylien välimuotoa. Tuhkimossa esiintyvä tallihevonen ei ole puhtaasti vain realistinen taustantäyte tai tunnelmanluoja, vaan siitä on tehty hyvin ilmeikäs, jopa aavistuksen sarjakuvamainen - hevonen esimerkiksi osoittaa huolestuneisuutta Tuhkimon kohtaloa kohtaan. Hevonen myös saa oman hetkensä loistaa, sillä haltijakummi ei siirrä tätä kurpitsavaunujen eteen perinteiseksi vetojuhdaksi, vaan kuskinpenkille. 
  3. Hevosesta tulee hiljalleen olennainen, standardisoitu osa piirrettyjä. Tämä johtuu osittain kontekstista, 'satumaailmasta', jossa harvoin kuljetaan autolla paikasta toiseen. Hevosella ratsastavat prinssit - ja lopulta vuosituhannen vaihdetta lähestyessä myös prinsessat. Prinsessa Ruususessa (1959) nähdään jo sitä, missä muodossa piirrettyjen hevonen pääasiallisesti näyttäytyy vielä nykypäivänä. Hevonen siis 'ylenee' taustahahmosta sidekickiksi. Tämä 'moderni ratsu' osoittaa omaa päättäväisyyttään ja älykkyyttään monissa päähenkilön pulmallisissa tilanteissa - tällä hevosella on oma tahto ja tunne-elämä. Esimerkiksi juuri Prinsessa Ruususessa Prinssi Philip puhuu ratsulleen Samsonille, mutta paitsi että Samson ymmärtää ja ottaa osaa keskusteluun, tämän eleet ilmentävät samalla täydellisesti kokonaista persoonallisuutta. Samson ei ole fyysisiltä piirteiltään enää niinkään realistinen, vaan sitä rakentaessa on hyödynnetty erilaisia tyylittelyelementtejä, ja ilmeikkyyttä on lainattu alkuaikojen antropomorfisilta hahmoilta. 
  4. Hevonen saa entistä enemmän jalansijaa tarinaan nähden. Esimerkiksi elokuvassa Tie Eldoradoon (2000) hevonen ei ole enää kolmas pyörä rakastavaisten keskellä, vaan selkeästi saumaton osa tiimiä. Tästä voidaankin aasinsillalla lennähtää pari vuotta myöhemmin julkaistuun Spirit - villi ja vapaa (2002) -elokuvaan, jossa hevonen todella on elokuvan itseoikeutettu päähenkilö. Tällaiset teokset ovat laskettavissa jo melkein yhden käden sormilla. Eikä Spirit edes puhu, vaan katsojille tarjotaan ainutkertainen mahdollisuus nauttia animaattoreiden luomasta upeasta, hirnahdusten sävyttämästä elekielestä - onhan tarinan kertojana sentään kaviojalkainen eläin, eikä moraalisäädösten ja käytännön tapojen johdattelema ihminen.
Vertailua Prinssi Uljaan (Lumikki ja seitsemän kääpiötä, 1937) sekä Prinssi Philipin (Prinsessa Ruusunen, 1959) valkeiden ratsujen kesken - kumman pään sisällä kolisee kovempaa?



Tätä listausta ei todellakaan kannata ottaa kiveen kirjoitettuna, sillä eihän siinä ensinnäkään käsitellä kuin kahden eri tuotantoyhtiön tekeleitä (Walt Disney ja Dreamworks), enkä edes tarjoa kummallekaan studiolle minkäänlaista historiaa, joka usein vaikuttaa radikaalisti myös animaation tyyliin. Sen voin kuitenkin todeta, että Disneyn työstäessä pohjanoteeraustaan Dinosaurus (2000), aluksi suunniteltiin, etteivät nämä muinaisolennot puhuisi laisinkaan, vaan kerrontaa vietäisiin eteenpäin muilla keinoin. Disneylle tyypilliseen tyyliin mitään riskejä ei kuitenkaan otettu, ja elokuvasta tuli valtaisa kassamagneetti ja -menestys, mutta eipä siinä vastaavasti ollut yhtikäs mitään kiinnostavaa paitsi ehkä alle 5-vuotiaalle innokkaalle arkeologinalulle. Vastaavasti Spiritin kohdalla päätettiin kokeilla monenlaista rohkeaa kikkaa, jotka esittelen hetken kuluttua - nämä tekevät nyt jo yli kymmenvuotiaasta elokuvasta edelleen kiinnostavan analysoitavan lajin harrastajalle.

2000-luvun taitteessa Dreamworks tuotti monia tietyssä suhteessa vallankumouksellisia animaatioelokuvia, jotka poikkesivat Disneyn varmasta mutta jokseenkin pehmeästä otteesta. Yhtiön animaatiotuotantopuolen järjestyksessä toinen elokuva, Egyptin prinssi (1998) esimerkiksi oli aikanaan taloudellisesti menestyksekkäin piirroselokuva, joka ei ollut Disneyn tekemä. On tärkeää muistaa, että ennen cgi-animaation täydellistä dominanssia elokuvanjakelijat ottivat nihkeästi vastaan animaatioita, joiden tekijänä ei komeillut juuri Walt Disneyn studiot. Tämä johtui siitä, ettei se yksinkertaisesti kannattanut, koska valinta ottaa vastaan jonkun toisen animaatiostudion tuotoksia osoittautui lähes poikkeuksetta tappiolliseksi. Ja tämä puolestaan johti siihen, että tietyt studiot, kuten Don Bluthin tuotannot, sortuivat imitoimaan Disney -elokuvia. Nykyisin Disneylle on jo löytynyt useita varteenotettavia kilpailijoita: Dreamworksin (Shrek, Kung Fu Panda) lisäksi vaikkapa 20th Century Foxille kuuluva Blue Sky Studios (Ice Age -sarja) sekä osa Universal Studiosia oleva Illumination Entertainment (Despicable Me -sarja, Minionit). Näiden laadusta en sano mitään - mutta ainakin kassakoneet kilisevät.

Joka tapauksessa, voi olla, että juuri näistä edellä listatuista syistä johtuen kaikki tutkimani animoidut Uljaat Mustat (1978, 1987, 1995) tietyllä tapaa epäonnistuvat tuomaan esiin hevosen näkökulmaa - koska käytännössä koko animaatiohistoriansa ajan hevonen on ollut ensisijaisesti taustahenkilö tai korkeintaan sidekick, liekö ihme, että nämäkin piirretyt ehdoin tarkoin yrittävät puskea esiin ihmisen näkökulmaa ja ihmistä päähenkilönä, jota seurata.

BONUS. Hevoset sekä niitä käsittelevät kirjat olivat kauan sitten miesten yksinoikeus, herraskainen harrastus, joihin sotkeutumista ei pidetty naiselle soveliaana. Lienevätkö moottorit vieneet lopullisesti mennessään, vai miksi muuten hevosanimaatiot, ja samalla koko hevosfiktion alalaji operoi nykyisin pääkohdeyleisönään nuoret naiset, eli pikkutytöt. Jo perinteisiä tarinoita hyödyntävissä animaatioissa sekä prinssi että tämän hevonen ovat usein tytölle oletetusti tämän loputtoman ihailun kohteita (Lumikki ja seitsemän kääpiötä).

Mikäli puhutaan hevosesta päähenkilönä, esimerkiksi Elyne Mitchell kirjoitti Hopeaori -sarjan nimenomaan omalle tyttärelleen, joka päätyi myöhemmin animoiduksi tv-sarjaksi, eikä tässä vaiheessa missään nimessä tule unohtaa koko My Little Pony -brändin oheistuotteiden määrää, joka on ensisijaisesti osoitettu... pikkutytöille. Hevonen on siis harvinaisen sukupuolitettu eläinhahmo, jo ennakkoluulojen puolesta, eikä samaa näe esimerkiksi leijonia tai koiria käsittelevissä piirretyissä.

My Little Ponyyn vielä palatakseni on todettava, että on kohtalaisen jännittävää huomata, kuinka 80-luvun tv-sarja sekä 2010-luvun tv-sarja poikkeavat rajusti yleisöltään: uuden sarjan myötä kasvavaksi fanijoukoksi ovat muodostuneet aikuiset miehet, ja tämä vasta on lietsonut negatiivista syrjintää. Mutta miten tällainen yleisönmurros on mahdollista? Ehkä juuri siksi, että tarinaan on lisätty toimintaa, juonellista jatkumoa, oikea rakenne kerronnan sääntöjen mukaisesti, kiiltävää kuortaan syvempiä henkilöhahmoja. Tämä puolestaan herättää parikin jatkokysymystä:
  1. Pitävätkö pikkutytöt todella 'tytöille suunnatusta viihteestä', vai kasvavatko he siihen? (Itse en esimerkiksi ikinä leikkinyt barbeilla tai muulla girly merchandisella, vaan koin moisen roolitetun passiivisuuden erittäin vieraannuttavaksi)
  2. Kun tehdään 'tytöille suunnattua viihdettä', tarkoittaako se samalla laadusta luopumista (jolloin esimerkiksi tarina jää sivuseikaksi)? Mitä oikeastaan tapahtuu, kun esimerkiksi juuri piirretty 'sukupuolitetaan' tyttöyleisöä silmälläpitäen? Entäpä miksi hevoset?
  3. Onko puhtaasti 'tytöille suunnattu viihde' siis yleistasoltaan heikompaa ja jäätävää nuorten naisten aliarviointia?
Tulos on silti sama - poikien, eikä sen kummemmin oikeastaan miestenkään tulisi olla kiinnostuneita hevosista, ratsastuksesta tai hevosfiktiosta, koska se on epämaskuliinista ja kertakaikkisen lällyä. Paitsi ehkä länkkäreissä, koska pyssynpaukutteluun ja lassoamiseen tarvitaan myös luotettava humma. Tätä myös Spirit hyödyntää. Ja näin nämä alkujaarittelut saavat loppua.



Kun Spirit - villi ja vapaa tuli elokuvateattereihin, en mennyt katsomaan sitä. Olin 12-vuotias, vaadin äitiäni lopettamaan Aku Ankan tilauksen, kirjoitin päiväkirjaani aloittavani aikuisen elämän, ja aloin norkua perjantaisin koulun jälkeen kaupungilla ostaakseni Makuunista säkillisen irtokarkkeja ja suunnatakseni leffaan kikattelemaan komeille miesnäyttelijöille. Jos pääsisin takaisin noihin aikoihin, antaisin itselleni mojovan litsarin. Lapsen pitäisi saada olla lapsi niin kauan kuin tämä haluaa, mahdollisista ulkopuolisista paineista riippumatta. Joka tapauksessa luulin vuosia, että Spirit olisi, kuten edellä jo esittelin - nolosti lässyttävä tyttöjenelokuva, tehty yksinomaan kaiken maailman heppahulluja silmällä pitäen. Minäkin kyllä ratsastin, mutta en olisi sanonut sitä ääneen missään asiayhteydessä. Ja tämä on toisaalta hirveää. 'Tyttöydessä' ei pitäisi olla mitään häpeämistä, siinä ei ole mitään huonompaa toiseen sukupuoleen verrattuna. Ainoa ongelmakohta on se, että viihdemaailma on onnistunut rakentamaan keinotekoisen 'tyttöyden', jonka katsantokanta ei tietenkään vastaa kaikkia nuoria naisia, mutta olettaa niin, ja myös opettaa tätä virheellistä näkemystä eteenpäin iloisen setelikahinan fanfaarin soidessa. Ja tämä keinotekoinen 'tyttöys' on usein niin kömpelösti tehtyä, geneeristä, aliarvioivaa, että ilmankos se oikeastaan pistää hävettämään.

Spirit ei ole sukupuolitettu hevoselokuva. Itseasiassa se on erinomaisen hyvin toimiva, jännittävä seikkailuelokuva, jonka parissa viihtyvät hyvin myös pojatkin sekä sellaiset, jotka eivät kummemmin välitä hevosista, mutta pitävät animaatioelokuvista. Hevonen on tässä animaatiossa sellainen, kuin sen kuuluukin olla: eläin, vailla viitteitä kummankaan sukupuolen omistuksesta tai yksinoikeudesta. Tietysti jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla sillä, että nimikkohenkilö sattuu olemaan vapaana laukkaava, villi mustangi. Kuten jo aiemmin totesin, Spiritin kosiskelu poikia kohtaan näkyy jo sen asetelmassa: eletään villissä lännessä siihen aikaan, kun preeriaa halkovia rautateitä vasta rakennettiin, ja suuret intiaanisodat olivat käsillä. Hevosen nopeutta ja näyttävää laukkaa hyödynnetään monissa vauhdikkaissa vaaratilanteissa - hurjien taka-ajojen lisäksi elokuva on täynnä majesteettisia hyppyjä, milloin kiellekkeen reunalta, milloin räjähtävän höyryjunan edeltä. Ihan huomaamattaan katsoja tajuaa todella jännittävänsä hevosen selviytymisen puolesta. Elokuva on oikeasti kiinnostava, se ei tyydy olemaan ainoastaan 'kiva', koska siinä nyt sattuu olemaan 'suloisia' hevosia.

Teknisesti Spirit on äärimmäisen onnistunut elokuva, ja toivon, että vastaavat teokset olivat enemmän esillä puhtaan cgi-kuran sijaan. Spiritissä kun perinteinen piirrosanimaatio sekä tietokoneella luodut efektit ovat kauniisti naimisissa keskenään, ja tukevat hurmaavalla tavalla toinen toisiaan. Tietokoneanimoidut taustat tuovat syvyyttä ja elävyyttä elokuvan ulkoasuun, piirretyt hevoset puolestaan liikkuvat luonnollisen sulavasti, eikä ihme - animaattorit joutuivat opiskelemaan runsaasti kavioeläimen anatomiaa saadakseen eläimet näyttämään uskottavilta ja silti piirrosmaisen joustavilta. Yksityiskohdissa on nähty vaivaa. Esimerkiksi Spiritillä kulkee siima selässään, joka usein tavataan alkukantaisilla hevosroduilla. Yhden vapauden tekijät sallivat itselleen: hevosten kulmakarvat. Yllättäen tämä ei tunnu oudolta tai epämiellyttävältä, vaan loogiselta. Toki hevosten elekieli ja äännähdykset (joista muuten yksikään ei ole ihmisen tekemä, vaan kaikki ovat hevosilta nauhoitettua) antavat jo itsessään materiaalia ymmärrykseen hevosten välisen dialogin puutteessa. Mutta kulmakarvat ovatkin soveliaan hienovaraista tyylittelyä, jota oikeasti myös hyödynnetään, sen sijaan että ne olisivat vain ylimääräinen, turha lisäys. Spirit itse, Matt Damonin näyttelemänä, toimii tarinan kertojana - tämän lausahduksia ripotellaan kuitenkin elokuvaan hyvin harkitusti ja harvoin, niin että ne todella toimivat, päähenkilöä mukaillen luovat katsojassakin tunnetta turhautumisesta ja jopa herkistävät. Itselleni tämä vaikuttava valinta heijasteli voimakkaasti alkuperäisen Uljaan Mustan perintöä.

Moitteettoman piirrosjäljen lisäksi kameratyöskentely tässä elokuvassa on upeaa. Pelkillä kuvakulmien valinnoilla piirrettyyn tuodaan aimo annos eläinkertojan tapaa kokea asioita: kuva seuraa tapahtumia useimmiten hevosten silmien korkeudella. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Spirit ja Sade vaipuvat koskeen, 'kamera' on kuin käsinpidelty - aivan kuin se soljuisi virtaa myöten hevosten mukana. Jos Leijonakuninkaan avauskohtauksessa Zazun lentoa seurattiin ohikiitävän hetken verran, tämän elokuvan jylhä alku, jossa liidetään läpi avaran maiseman, kestää useamman minuutin, kaartelee jopa 360 asteen kierroksia, kertaakaan häiriintymättä turhista leikkauksista. Laadultaan Spirit onkin erittäin tasapainoinen: katsojalle annetaan aikaa tarkkailla, mutta ei tylsistyä. Kiihkoisa rytmi hidastuu vain hetkittäin hakemaan uutta mielenkiintoista draamankaarta ja syventämään henkilöhahmojen välisiä suhteita.  

Juonellisesti elokuva on peruskauraa, eli mitään tavattomia tarinankäänteitä ei nähdä. Toisaalta ilahduin esimerkiksi tavoista, joilla elokuva havainnollistaa erot hevostenkäsittelyssä (intiaanit ja valloittajat), sekä esittää luonnon realistisessa valossa (Spiritin syntymä). Spiritin lopulliseen vapautukseen saatiin mukaan myös todella paljon aitoa tunnetta ilman, että muutoin varsin ylläksetön loppu olisi ollut latistunut. Kiitosta annan lisäksi everstille, tarinan viholliselle, antagonistille, joka roolistaan huolimatta osoittautui miehekkäällä tavalla rehellisen hyväksi häviäjäksi, ilman että olisi koomisella tavalla hukkunut pahuudenhulluuteensa. Kuten jo mainitsin, puhetta elokuvassa on yllätyksellisen niukasti. Tekijät ovat hienosti kuitenkin oivaltaneet, ettei animaatiossa ole kyse pelkästä dialogista, vaikka siitä asti kun ääniraidat keksittiin, usein oletetaan, että nyky-yleisö kokee verbaalisen ulosannin jotenkin paremmaksi, tai ettei se muuten pysty muodostamaan käsitystä, mistä on kyse. Tässä suhteessa Spirit onkin erittäin virkistävä, kypsä katseluelämys. On sääli, että itsekin tyydyin pitkään aliarvioimaan filmiä jo puhtaasti ennakkokäsitysten perusteella. Elokuvan kasvutarina, sen välittämät arvot luonnon merkityksestä, erilaisuudesta, luottamuksesta ja vapaudesta todellakin esitetään - niinhän sitä sanotaan, että hyvässä näytelmässäkin asiat pitää näyttää, eikä ainoastaan kertoa.   

Miinusta Spirit saa kunnianhimoisesta yrityksestään sisällyttää menestyneen poptähden (Bryan Adams) musiikkia siivittämään elokuvan sanomaa sekä tietysti myyntiä. Sama temppu on nähty jo Disneyn elokuvissa Leijonakuningas (1994, Elton John) sekä Tarzan (1999, Phil Collins). Spiritin instrumentaaliraidoista huolehtinut Hans Zimmer sävelsi myös Leijonakuninkaan musiikkia, ja Tarzanin musiikkeja säveltänyt Mark Mancina puolestaan tuotti Leijonakuninkaan musiikit. Piiri pieni pyörii! Spirit ei kuitenkaan sorru musikaalisuuteen perinteisessä mielessä, koska kukaan hahmoista ei kappaleita esitä, ne siis ainoastaan pyörivät taustalla ilman varsinaisia musikaalikohtauksia. Mutta laulujen tehtävä on silti siivittää ja havainnollistaa tarinaa eteenpäin. Tästä minulla on ristiriitaiset tuntemukset - ei vähiten siksi, että todella kammoan Bryan Adamsin sentimentaalista tulkintaa, vaan koska tässä elokuva sortuu lievään yliyrittämiseen: laulujen sanat kun myös kuvailevat, mitä tapahtuu. Tajusitteko!1 Ikään kuin Zimmer ei olisi pystynyt maalailemaan lahjoillaan tarpeeksi - vaikka ehkä sitten ilman radioystävällistä pop-musiikkia tästä olisi tullut liian taide-elokuvamainen. Olenpa joskus yläasteen kissanristiäisissä esittänytkin Brothers Under the Sunia täysin tiedostamatta, mistä kappale on lähtöisin, sen verran kaupallisia Adamsin luikerrukset ovat. Toinen harmistus on intiaanipojan jokseenkin stereotyyppinen kuvaus, mikä ei kuitenkaan ainakaan allekirjoittaneen katseluelämystä häirinnyt. Mikäli historiankirjoja on lukenut, valloittajien käytös etenkään alkuperäisasukkaita kohtaan ei ainakaan ollut millään muotoa kunniallista saatika ihailtavaa.


Rimaa hipoen, mutta eiköhän elokuva ole lopulta tähtensä ansainnut. Jos ei muuten, niin ainakin ylivertaisesti parhaimpana hevosanimaationa. Tämä elokuva osoittaa, että jo vuosikymmeniä sitten muotoutunut yhdistelmämalli (jossa hevonen on ensisijaisesti eläin mutta omaa antropomorfisella tavalla sarjakuvamaista ilmeikkyyttä ja oman persoonan) pystyy kantamaan erinomaisesti myös päähenkilön vastuualueen - jos niin suinkin uskallettaisi tehdä useamminkin. Ennen kaikkea pieniä imitaatioita lukuunottamatta tämä elokuva tuntuu kokonaisuutena enemmän Dreamworksiltä kuin Disneyltä, ja omaperäisyys tässä yhteydessä on pelkästään hieno juttu.

*****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti