tiistai 16. kesäkuuta 2015

Rudyard Kipling: Viidakkokirja


Toivottavasti pidätte blogin uudesta ilmeestä - tiesin, että halusin jonkun selkeämmän ja yhtenäisemmin, paremmin blogin aihetta ilmaisevan ulkoasun, ja että edellinen vihreä värimaailma oli oikeastaan vain väliaikainen kokonaisuus. Vaikka kunnollista kuvankäsittelyohjelmaa en tällä hetkellä omistakaan, yllättävän helposti netistä löytyi selainpohjaisia muokkausohjelmia sekä paljon käyttövapaita kuvia. Ylhäällä on tietysti koirani Notte, joka inhoaa uimista, sillä hallitsee tämän taidon ainoastaan erittäin kankein elkein (ja pukeutuu siitä syystä pelastusliiveihin).

Lienee syytä myös myöntää, että gradumateriaalia minulla olisi tällä menolla tohtorin väitöskirjaksi asti - olen löytänyt niin paljon mielenkiintoista teoriakirjallisuutta ja toisaalta syventänyt omiakin ajatuksiani, mutta tosiasia on, että gradu on varsin lyhyt tutkimus (noin 50-60 sivua). On siis pakko hieman muuttaa suunnitelmia ja ensijaisesti vähentää lähdetekstien määrää, sekä katsoa sitten, mihin suunta jatkuu siitä. Varsinainen tutkimuskysymyksenikään ei ole vielä hioutunut lopulliseen muotoonsa, mutta uskon tämän tapahtuvan pian. Sillä välin tämä karsiminen iskee Richard Adamsin Ruohometsän kansaan, jonka hyvästelen nyt erittäin haikein mielin. Toisaalta ei kuulemma ole aina edes hyväksi analysoida suosikkejaan, koska tämä väistämättä tapahtuu puolueellisten, ruusunpunaisten lasien lävitse. Tästä syystä päätin kuitenkin vastineeksi lisätä lainauksen Adamsia oikeaan sivupalkkiin.

Nimittäin koska olen juuri tällä hetkellä perehtynyt parhaiten 1800- ja 1900-luvun taitteen lasten eläinkirjallisuuteen, on järkevintä, että toistaiseksi viimeinen tutkintakohde gradukontekstissa on - mikäs muukaan - kuin Viidakkokirja ja sen lukuisat animaatiosovitukset. Rudyard Kipling, kuten jo aikaisemmin käsittelemäni Sewell ja London, on yksi merkittävimmistä varhaisista lasten- ja nuortenkirjailijoista, joiden teosten pääosissa seikkailevat eläimet. Kuitenkin tästä kolmikosta Kiplingin tapa kirjoittaa on selkeästi voimakkaimmin inspiroinut moderneja eläinklassikoita, kuten jo mainitsemaani Richard Adamsin Ruohometsän kansaa (1972) ja Colin Dannin Kaukametsän pakolaisia (1979).


Viktoriaanisella aikakaudella (1837-1901) kiinnostus perhearvoihin alkoi kasvaa kohisten. Ensimmäistä kertaa lapsia ei enää nähty ainoastaan perheen tuloja lisäävänä työvoimana, vaan lapsuutta alettiin pitää suojattuna ajanjaksona, jolloin lapsi vanhemmistaan riippuvaisena tarvitsi erityisen hellää huolenpitoa sekä ennen kaikkea huomiota. Valistuksellisen näkemyksen mukaisesti lapsi oli kuin tyhjä taulu, tabula rasa, ja esimerkiksi filosofi John Locke argumentoi, että oli vanhempien vastuulla kasvattaa näistä ihmistaimista oikean arvomaailman ja hyvät tavat omaavia kansalaisia. Toisin sanoen, mikäli näitä ajatuksia ei istutettu lapseen jo nuorella iällä ja moraalikasvatus laiminlyötiin, pidettiin erittäin todennäköisenä, että tästä kasvaisi laitapuolen kulkija tai jopa rikollinen. Keskiluokkalaiset perheet alkoivatkin sijoittaa jälkikasvunsa koulutukseen, ja samalla virisi ajatusmalli siitä, että pyrkimällä kouluttamaan lapsensa paitsi lapsi, lopulta myös koko perhe voisi nosta luokkayhteiskunnassa ylöspäin. Koulutuksen avulla saattoi siis saada valtaa, sillä järki johdatti nyt kansaa.


Locken ajatukset koulutuksesta varjostivat pitkälti koko aikakautta, ja etenkin tämän suositus eläinkirjallisuuden hyödyntämisestä lapsen opetuksessa sai aikaan genren todellisen kysynnän. Painokoneet pauhasivat, kirjailijat lisääntyivät: puhtaasti lapsille suunnattu kirjallisuus eli lastenkirjallisuus oli nyt syntynyt, ja ensiaskeleinaan se kulki saumattomasti käsikynkkää eläinkirjallisuuden kanssa. Yksi viktoriaanisen aikakauden standardiajatuksista kun oli, että mikäli lapsi käyttäytyi julmasti eläimiä kohtaan nuorena, se näyttäytyisi aikuisiällä julmuutena muita ihmisiä kohtaan. Tämän vuoksi esimerkiksi Uljaan Mustan kaltaiset moraalisia opetuksia syöttävät teokset täsmensivät, miten pahalta eläimistä tuntui, kun ihminen kohteli niitä väkivalloin. Toinen, edelliseen liittyvä mielenkiintoinen ajattelutapa oli, että ihminen saattoi tuntea sääliä ja sympatiaa ainoastaan arvoasteikossa itseeän alempana olevaan, jolloin marssisuunta oli miehestä naiseen, naisesta palvelijoihin ja orjiin, palvelijoista lapsiin, lapsista eläimiin. Eläinkirjallisuudessa, jossa eläimet joutuivat elämään ihmisten ikeen alla, löytyi siis runsaasti elementtejä opettamaan lapselle mallin yhteiskunnan hierarkiasta, sekä auttamaan lasta tiedostamaan oman roolinsa ihmisketjun pohjimmaisena. Hyvin harvat teokset varsinaisesti kritisoivat tätä järjestystä, sillä se olisi ollut ennenkuulumatonta - siksi esimerkiksi Uljas Musta oli eräänlainen kohuteos.


Toinen tunnettu filosofi, Jean Jacques Rousseau puolestaan väitteli, että mitä lähempänä lapsi oli eläimen 'puhdasta mielenmaisemaa', sitä vähemmän turmeltunut tämä oli. Rousseau ei pitänyt saduista - tämän mielestä satujen moraali oli usein peitelty ja kryptinen, minkä vuoksi lapsen oli vaikea ymmärtää ja sisäistää sen tyrkyttämää opetusta. Monet hahmot, kuten keijut ja lohikäärmeet, olivat kaiken lisäksi keksittyjä ja olemattomia, ja lietsoivat tietämyksen sijaan taikauskoa. Eläimet puolestaan, vaikka sattuivatkin välillä puhumaan, pitivät tiukasti perustuksensa todellisuudessa, minkä vuoksi niiden avulla lapselle pystyi suoraan kertomaan totuuksia jopa maailman julmistakin puolista. Ajan eläinkirjoissa toisinaan esiintynyt väkivalta oli pitkälti Rousseaun kommenttien ansiota - tämän mukaan lapsen tuli oppia sietämään myös kipua ja kovuutta selvitäkseen elämästä. The first lesson that the child must learn is to bear pain, a lesson which relates to its existence as an animal body in a physical world.

Kiplingin Viidakkokirja, alunperin aikakausilehdissä vuosina 1893-94 julkaistu tarinakokoelma, on perusolemukseltaan juuri hierarkinen, villi, eksoottinen, maskuliininen, toiminnallinen, väkivaltainen ja jopa aggressiivinen teos. Mutta kontekstistaan huolimatta Kipling ei ollut kiinnostunut käsittelemään ajan kiihkeitä keskustelunaiheita: Viidakkokirja, eläinhenkilöistään huolimatta, ei yritä suoltaa nuhtelevaa tekstiä eläinten kaltoinkohtelusta, ja vaikka sen perustana onkin viidakon tinkimätön laki, tämä arvojärjestys kyseenalaistetaan kääntämällä kaikki nurinkuriseksi - toisinaan primitiiviset, viidakon verenhimoiset pedot näyttäytyvät jalompina kuin noitaroviosta puhuvat, taikauskon lietsomat ihmiskylän asukkaat. Kirja oli toisin sanoen hyvin erikoinen, mutta ei aivan ainutlaatuinen: esimerkiksi Intiassa kertomukset susien kasvattamista lapsista olivat tunnettuja kauan ennen Kiplingin kirjailijanuraa, joskin Kipling hankki myytille kansainvälisen statuksen. Palatakseni takaisin alun väittämään - vaikka Viidakkokirja ei julistanutkaan suoraa sanomaa mistään, se kritisoi hyvin epäsuorasti yhteiskunnan ongelmakohtia, kuten eläinten elinolosuhteita jatkuvassa ihmisenpelossa. Ihminen tappaa huvikseen. Juuri tämä näkyy modernien brittiläisten eläinkirjailijoiden tyylissä - nämä teokset eivät enää paasaa esimerkiksi luonnonsuojelusta, vaan ainoastaan vihjailevat sulavasti. 


Rudyard Kipling (1865-1936) oli englantilainen journalisti, nobelkirjailija sekä runoilija, joka syntyi imperiumin toisella laidalla, Mumbaissa, Intiassa. Toisin kuin usein luullaan, Viidakkokirja ei kerro ainoastaan eläinten kasvattamasta pojasta, vaikka saaga muun muassa inspiroi Edgar Rice Burroughsia kirjoittamaan Tarzanin (1912). Kiitos Walt Disneyn samannimisen piirroselokuvan (1967) moni kuitenkin pitää Viidakkokirjaa tarinakokoelman sijaan yhteneväisenä teoksena, jonka keskushenkilönä on sammankonpoika, Intian viidakkoon joutunut Mowgli. Mutta Viidakkokirja on ennemminkin Intian Tuhannen ja yhden yön tarinoita, huikea kokoelma kaukomaiden kertomuksia, jotka Intian lisäksi sijoittuvat myös muualle maailmaan, vaeltaen kertojalta toiselle aina pohjoiselta pallonpuoliskolta eteläiseen Australiaan. Ja Viidakkokirjoja on tosiasiassa kaksi: jatko-osa, Toinen Viidakkokirja julkaistiin jo vuonna 1895. Näin ensi kertaa kirjaan tarttuneena on todettava, että toinen osa on aivan ylivertainen edeltäjäänsä: liekö syy siinä, että nämä tarinat tuntuvat aivan tuoreilta tuntemattomuutensa vuoksi, tai koska kertomusten henkilöt varttuvat, kypsyvät ja hienostuvat, tuoden tekstiinkin aivan uudenlaista syvyyttä.


Jokainen Viidakkokirjan tarina alkaa ja päättyy runoon. Hankkimani teoksen alkuperäinen suomennos ei jostain syystä sisällä näitä runoja laisinkaan, joten varmuudella en pysty sanomaan, liekö niitä koskaan käännettykään. Tämän postauksen kuvitus puolestaan on lainattu suomennetun laitoksen sivuilta: ne ovat Kiplingin isän, John Lockwood Kiplingin alkuperäistä kuvitusta. Kuvien lisäksi runot tukevat novellimittaisia tarinoita - esimerkiksi surullinen laulu, jota ompelijakerttu Darzee laulaa Rikki-Tikki-Tavissa luullessaan mungoraukan kuolleen, on sanoitettu kertomuksen loppuun. Ensimmäisessä Viidakkokirjassa seitsemästä kertomuksesta vain kolme kertoo viidakkopojan saagaa - kuinka poika päätyi susilauman jatkeeksi ja sai mentoreikseen karhu Baloon ja pantteri Bagheeran, kuinka tämä erehtyi vierailemaan apinoiden valtakunnassa josta valtava käärme Kaa tämän pelasti, ja kuinka tämä lopulta päihitti kauhistuttavan tiikerin, Shere Khanin. Muut neljä tarinaa kertovat valkoisesta hylkeestä joka etsii parempaa lisääntymispaikkaa, jo äsken mainitsemastani urheasta mungosta (mangustilaji), nuoresta pojasta joka paljastuu erinomaiseksi norsuajuriksi, sekä kuninkaan palveluseläinten välisestä keskustelusta. Toisessa Viidakkokirjassa Mowgli-tarinoita on peräti viisi: nämä kertovat nälänhädästä, Mowglia loukanneen kylän tuhoamisesta, kuninkaan aarteesta ja ahneudesta, vuorisusien tunkeutumisesta viidakkoon sekä kevään saapumisesta, jolloin Mowgli lopullisesti palaa ihmisten pariin. Kolme muuta kertovat bramiinista eli hindupapista, imartelevasta ja liukaskielisestä sakaalista sekä vanhasta krokotiilista, kuin myös inuiittipojasta ja tämän urheista arktisista koirista. Kaikki Mowgli -saagasta irralliset tarinat kertovat pääosin eläinmaailman uteliaisuudesta ja neuvokkuudesta, mutta myös kohtalolleen antautumisesta, kun karvaat sattumukset osuvat kohdalle.


Itse kuvailisin kertomuksia minimalistisiksi ja helppolukuisiksi, mutta synkiksi ja moniulotteisiksi. Tarinat ovatkin kuin hämärän nuotion äärellä kerrottuja, peloitteeksi tarkoitettuja jännityskertomuksia - näitä kuuntelisi hyvin mielellään vaikka silmät suljettuina. Ne eivät ole kronologisessa järjestyksessä, vaan suorastaan olettavat, että lukija muistaa, mihin viimeksi jäätiin - mikä jäi vielä kutkuttamaan hampaankoloon tai kihertämään mahanpohjaan. Kiplingin väkevä kuvaus petä, vaan näyttää Intian mustimmat tiheiköt äärimmäisen kiehtovina, yhtä aikaa mystisen kaukaisina, mutta silti todellisuudentajuisina. Kirjasta on helppo havaita viittauksia darwinismiin - vain voimakkaimmat säilyvät hengissä, mutta toisaalta nämäkin hyväksyvät, että valta on ajallisesti hyvin rajallista.

Akela ei vastannut mitään. Hän ajatteli aikaa, joka kerran koittaa jokaiselle heimon johtajalle, kun hänen voimansa vähentyvät ja hän yhä heikkenee heikkenemistään, kunnes sudet hänet tappavat ja uusi johtaja ilmestyy joutuen hänkin vuorostansa kerran tapettavaksi.        

Vaikka eläimet puhuvatkin melkein jokaisessa tarinassa, puhe ei suinkaan yhdisty muihin ihmismäisiin käytösmalleihin, vaan eläimet ovat ennen kaikkea eläimiä. Mowgli, tarinan toistuva motiivi, kantavin voima ja sykähdyttävin saaga on itse kuin puuttuva linkki, joka häivyttää ihmisten ja eläinten välisiä eroja tuomalla nämä kaksi maailmaa yhteen, heijastamalla evoluutioajattelun yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta. Kaikki Mowgli -kertomukset kyseenalaistavat tämän oman identiteetin - hän on aina matkalla viidakkoon tai pois viidakosta, toisaalta kokee yhteenkuuluvuutta ihmisiin, toisaalta pitää eläinten tavoin taloja klaustrofobisina ansoina ja nimittää itseään sudeksi.

 "Ennen minä olin Mowgli, sammakko", hän puhui itsekseen kuiskaten, "Mowgli, susi, on nimeni myös ollut. Nyt minun täytyy olla Mowgli, apina, ennen kuin minusta tulee Mowgli, vuohi. Lopulta minusta tulee Mowgli, ihminen. Ha haa!" ja hän siveli peukalollaan kahdeksantoista tuuman pituisen veitsensä terää.

On selvää, että hän on saumattomasti osa kumpaakin maailmaa mikä vain lisää saagan myyttisyyttä ja toisaalta sen moderniutta. There is no clear development from the animal to the human: Mowgli, like Darwinian man, is always, painfully, both. Kiplingin hienostunein taito onkin punoa yhteen uskottava realismi sekä polveileva fantasia - vaikka ympäristö on oikeasti olemassa, sitä ei tuoda liian lähelle, liian yksityiskohtaisesti, jotta hämmentävä etäisyys säilyisi. Lopputulos on, että lukija kurottelee suorastaan varpaisilleen nähdäkseen lisää, kokeakseen enemmän.


Kiplingin tekstit, etenkin Viidakkokirjat, on usein nähty aikansa puolestuspuheena ja varsinkin imperialismin vankkana kannatuksena. Siten Viidakkokirjaa on myös pidetty erittäin poliittisena teoksena. Imperialistinen valloitusajattelu näkyy esimerkiksi metsästyksen kiinnisaannissa - Mowgli, kuten sudet, on ennen kaikkea tappaja ja lihansyöjä, joka viidakon ylivoimaisena valtiaana ottaa, mikä hänelle kuuluu. Silmiään ja niiden dominoivaa tuijotusta hyödyntävä viidakkopoika myös alistaa viidakon eläimiä samalla tavalla kun sahib, valkoinen mies Intiassa. Hän ensin oppii tuntemaan metsien natiivit asukkaat eli eläimet, sitten soluttautuu ympäristöönsä, lopulta paljastaen erityistaitonsa ja tehden itsestään paitsi vastustajiaan niittävän valloittajan, jopa jumalhahmon. Sama ilmiö tapahtuu pojan astuessa kyläläisten pariin: "Ei, minun poikani et ole enää. Metsän jumala sinä olet. Ahai!" Kyläläiset kuvataan hieman hölmöiksi uskovaisiksi, jotka joutuvat usein turvautumaan viisaudeltaan ylivertaisten englantilaisten apuun. Kirja on täynnä opettajia ja opetuslapsia - vanhoja, kokeneita ja älykkäitä sekä nuoria, huikentelevia typeryksiä. Esimerkiksi Baloo ei suinkaan ole lempeä, laiskanpulskea karhu, vaan antaa käpälällään mojovia iskuja Mowglin kasvoille, kun tämä heittäytyy ylimieliseksi. Inhottavat apinat, joilla ei ole kuningasta tai järjestystä, muistuttavat järjettömyydellään, mitä Intian alkuperäisasukkaista voisi tulla, jos näillä ei olisi sivistynyttä sahibia opastajanaan. Apinat ovat hylkiöitä, eivät ihmisiä eivätkä eläimiä, minkä vuoksi ne ovat iljettäviä, kaaottisia, täysin toista maata kuin medioiva Mowgli. Itse en osaa sanoa, missä määrin tuen tätä imperialistista analyysia, vaikka toki kirjailija puhuu kovasti järjen ja sivistyksen puolesta. Silti koen, että Kipling on ennemmin halunnut osoittaa, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia. Kyläläisten kuvailema tarujen hurja tiikerikin on oikeasti nilkuttava, uhitteleva riidanhaastaja. Ja Mowgli, kuninkuudestaan huolimatta, vieroksuu koristeellista, piikikästä norsukeppia nähdessään, kuinka loppumattomaan kuolonketjuun ahneus saada omistaa se voi johtaa. Lapsi voi kiintyä syvästi vaikka niljakkaaseen boakäärmeeseen, jos on sydämeltään avoin ja vastaanottavainen.


Viidakkokirja on todella antoisa tarinakokoelma, ei vähiten sen sisältämän rikkaan kielen tai eksoottisten sananlaskujen ansiosta: aamun koittaessa me otamme aamun hengiltä. Se puhuu oikeuden puolesta tehden esimerkiksi kostosta täysin hyväksyttävän teon, mutta samalla kysyy mystisessä epämääräisyydessään lukijaansa pohtimaan itse, mikä on oikein, mikä kuuluu olla, ja mitä asialle on tehtävä. Teos syleilee aisteja kokonaisvaltaisesti, houkutellen kuulijaa kuuntelemaan tarkasti viidakon eläinten ikiaikaista laulua, enteillen aamunkajoa, kiihkeää saalistusta, harhautusta tai sodan ensiaskelia. Hyvää metsästysonnea, eläimet toivottavat toinen toisilleen sävyisästi, ja vain valveutunut sielu erottaa vilpittömyyden. Viidakossa näet on hyvin tavallista, että sanat kuuluvat toiselta, kuin miltä ne tarkoittavat. Susilaumankaan dynamiikka ei ole täysin horjumatonta, vaan se voi olla myös petollista. Mowgli jättää viidakon aikuistuessaan ja kokiessaan seksuaalisen heräämisen nähdessään kylällä kulkevan kauniin tytön - on aika siirtää legendojen perintö jälkipolville, niin kuin Kipling teki kirjoittaessaan nämä tarinat muistiin.

Vielä loppuun hauska yksityiskohta Helmi Krohnin vuoden 1898 suomennoksesta - lienevät Intian viidakot olleet erityisen kummastuttavia silloiselle suomalaiselle, ja niiden visioimiseen on tarvittu mielikuvituksen kaukaisimpia kolkkia:

Itseoikeutetusti,
*****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti