perjantai 26. kesäkuuta 2015

Phyllis Briggs: Son of Black Beauty

Mustan oriin seikkailut (1971) nähtyäni minun oli yksinkertaisesti saatava tietää, oliko omituinen juonikaava, 'uskolliseksi sovitukseksi Anna Sewellin kirjasta' itseään harhaanjohtavasti tituleeraava elokuva saanut lisävaikutteita kenties myös jostain muusta lähdekirjasta. Ja voisin nyt myös uskaltaa näin väittää, vaikka salaisuudeksipa tämä taitaa lopulta jäädä.


Brittikirjailija Phyllis Briggsistä ei löydy kummoisemmin tietoa mistään, mutta kyse ei oikeastaan ole unohdetusta kirjoittajavirtuoosista tai iättömästä klassikosta, sen verran tyypillistä peruskauraa tämä on, vaan ennemminkin ehkä siitä, että uudemmilla sukupolvilla on myös uudemmat kirjasarjat. Kirja löytyi täältä kirpparilta helposti säälittävään 20 pennyn hintaan, ja siinä missä Suomessa tietyn sukupolven joka kodin hyllyssä on Anni Polvan Tiina -kirjoja, vastaavasti Briggsiä löytyy täältä erittäin paljon. Sen verran lisää opin internetiä selaamalla, että alun perin vuonna 1954 julkaistu Son of Black Beauty on Briggsin tunnetuin teos, ja tämän nuorten seikkailukirjan lisäksi hän on kirjoittanut vieläkin nuoremmille lukijoille tarkoitettua lyhyttä Pickles the Pony -sarjaa. 1950-60-luvuilla nuorten hevoskirjallisuus suorastaan räjähti käsiin ja alkoi voimakkaasti muistuttamaan sen nykyistä olomuotoa, joten epäilen, että Briggskin on alkujaan ollut innokas ponityttö, joka on päättänyt kokeilla onneaan tarttumalla kynään lisätienestien toivossa.

Son of Black Beauty on siis Briggsin kirjoittama jatko-osa Anna Sewellin Uljaalle Mustalle. Yleisesti ottaen olen aina, yli kaiken, kammoksunut kun vieras kirjailija 'tarjoutuu' koskemaan klassikkoon ja tekemään sille kirjailijan näkemystä kunnioittamatta jatko-osan. Näin esimerkkinä mainitsisin Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936), jota on pidennetty ainakin kahdesti, Alexandra Ripleyn (Scarlett, 1991) sekä Donald McCaigin (Rhett Butler's People, 2007) toimesta, vaikka Mitchell itse ei halunnut jatkaa tarinaansa. Jatko-osan keskeinen synonyymi on huono, sillä lähes poikkeuksetta jatko-osat tehdään rahasta, ellei kyseessä sitten ole huolella suunniteltu sarja. 

Kieltämättä Briggsin kirjan ensimmäisiä sivuja selatessa minulle tuli kammottava olo, kuin lukisin jotain hirvittävän vanhaa fanfictionin esiastetta. Syntyihän suorastaan jäätävä pehmopornosarja Fifty Shades of Greykin alkujaan Twilight -fanfictionista. (Kirjailija E.L. James on muuten kouluttautunut samassa yliopistossa kuin missä minä olen nyt, enkä tiedä mitä helvettiä hänen päässään on liikkunut. Vaikka yliopistoni yleisesti ottaen huomioi täältä valmistuneet kuuluisuudet, James on 'jostain syystä' jäänyt aina mainitsematta ja pimentoon. Hyvä niin.) Yritin antaa tämän kaiken olla vaikuttamatta lukukokemukseeni, ja jossain vaiheessa jopa rentouduin ja aloin nauttia kirjasta.


Jo heti kansilehtisessä kerrotaan, että Briggs leikittelee ajatuksella, jos Uljaan Mustan olisi ollut mahdollista siittää varsa. Vaikka Anna Sewell ei missään vaiheessa täsmentänyt kuuluisan hevosensa sukupuolta (mies kuin mies), ilmeisesti tässäkin humman seesteisyyden perusteella on päätelty, että kyseessä oli ruuna, toisin sanoen kastroitu ori, jolla ei olisi ollut kykyä lisääntyä.

In 1954 Phyllis Briggs's Son of Black Beauty appeared, the autobiography of Stardust who experiences a series of adventures as Gipsy horse, circus performer, shipwreck survivor, and a wild horse for whom 'man was my enemy'! 'In this book the art of the storyteller has been enlisted to produce what Black Beauty the horse could not', the 'Publishers' Note' states, 'a son'. Like most male working horses of the time in Britain, unlike in France, Spain or Russia, Black Beauty would probably have been - with clamps and a firing iron and without anaesthetic - gelded in the autumn of his first year just before weaning to make him more tractable. Geldings were worth more than mares or stallions and were favoured for driving. Mares were popular for riding, while stallions could be hard to sell and railways charged almost double the fare for transporting them. Anna never mentions Black Beauty's gelding, but given her strong rural experience and detailed knowledge of horses, this is not likely to be, as some have surmised, because she was ignorant of it. It may have been for reasons of Victorian propriety or because as a woman imagining herself into equine form it may not have occurred to her to do so, but in fact many horse manuals of the time also gloss over it. (Adrienne E. Gavin: Dark Horse - A Life of Anna Sewell, 2004, s. 201)

Tarina alkaa siis mustalaisleiristä (eli tässä tapauksessa irlantilaisten matkailijoiden, ei romanien), jossa pieni musta varsa syntyy ja jää lähes välittömästi orvoksi. Varsa saa äärimmäisen kornin nimen Stardust, ja Andrea -niminen poika tarjoutuu ottamaan nuoren hevosen holhottavakseen. Jo heti alkuun täsmennetään, kuinka erilainen Stardust on kuuluisasta isästään. Stardust on äärimmäisen äkkipikainen, temperamenttinen ja hermoheikko, ylimielinen, itseään täynnä oleva, tärkeilevä ja kaiken kukkuraksi äksy. Koska Stardust on kuitenkin perinyt isänsä jalot piirteet ja komean ulkomuodon, se aistii ympäröivien ihmisten ihailun, ja toivoo jonain päivänä pääsevänsä kuuluisaan ilmapiiriin, vähintään hallitsijan hevoseksi. Kestää kuitenkin kauan, että Stardust oppii hillitsemään karkean ja oikuttelevan käytöksensä, ja huomaamaan, että ainoa sitä rakastanut ihminen, Andreakin, on epäröimättä valmis myymään hevosen saadakseen rahaa sairaan äitinsä hoitamiseen. Vaikka kulta kuinka kiiltäisi, ei silläkään voi ostaa kiintymystä - koruilla voi koreilla, mutta niitä ei voi syödä.

Tarinan edetessä Stardust temppuilee sirkuksessa, on vanhan rouvan maalausmallina, joutuu laivaonnettomuuteen, elää ajanjakson villinä nummilla, sekä päätyy lopulta herrasväen hevoseksi, mutta laitetaan pian lopetusuhan alle rajun käytöksensä vuoksi. Näistä etenkin mustalaisleiri ja sirkus viittaavat siihen suuntaan, että Mustan oriin seikkailujen tekijät ovat ainakin vilkaisseet tätä kirjaa, kenties jopa selailleet sen läpi lapsuudessaan.

Näkyvimmin Briggs matkii Sewelliä teoksensa esitystavassa: kirja on alle 200 sivua pitkä, kappaleet kuin yksittäiset lauseetkin ovat lyhyitä, ja rakenteeltaan teos käy läpi täyden ympyrän, hevosen kulkiessa omistajalta omistajalle ja lopulta päädyttyään sille yhdelle ja oikealle. Briggs on myös upottanut kirjaansa hevostenhoitovinkkejä, pääosin sellaisia mitkä Sewelliltä jäivät mainitsematta, kuten mitä liika kaurojen syöttäminen aiheuttaa ennestään ylienergiselle hevoselle. Tarinan opetus on jotain kiitollisuuden ja nöyryyden sekä ahneuden ja ylimielisyyden väliltä. Koska kertomus kerrotaan Stardustin näkökulmasta, ensimmäisessä persoonassa, on mahdollista tarkkailla tämän henkistä kasvua ja ymmärryksen lisääntymistä. Yleensä se, kehittyykö päähenkilö laisinkaan, antaa minusta jonkinlaista osviittaa siitä, miten hyvä tai huono jokin teos on, sillä muuten vaarana on se, että tämä jäisi yksipuoliseksi, tylsäksi ja turhaksi. 

Kirja muistuttaa suunnattomasti aikansa muita nuorten seikkailukirjoja, kuten Enid Blytonin Viisikko -kirjasarjaa. Onneksi tässä ei kuitenkaan syödä eväitä joka käänteessä, vaan tapahtumat etenevät erittäin jouhevassa rytmissä ja ne on kuvattu erittäin jännittävällä, jopa kärjistetyllä tavalla. Tiedättehän, kuinka esimerkiksi sotamuistelmissa aina matkustetaan sillä viimeisellä evakuointijunalla, viimeisessä vaunussa johon on hypätty viime hetkellä. Ihan mielellään tämän hotkaisi aurinkoisena päivänä retkellä maalaismaisemissa - vaikka suoranaisia cliffhangereita ei jätetykään, mielessäni heräsi uteliaisuus, mihin kaikki lopulta päättyisi.  


Vaikka alkuasetelma siis tuntuikin epämiellyttävältä, hyvin oli Briggs osannut tuoda tuttuun tarinaan jotain uutta. Alkuperäisessä Uljaassa Mustassahan Ginger oli se hevonen, joka pysyi säpäkän raivokkaana, kun taas Musta itse olisi voinut kestää mitä tahansa. Jollain tavalla olikin yhtäkkiä mielenkiintoista sekä virkistävää lukea tarinaa siitä näkökulmasta, joka ei ollut moraalisesti täydellinen saatika sävyisä, vaan kiukutteleva pelkuri. Kieli teoksessa oli läpikotaisin hyvää, perienglantilaisen kohteliasta ja vanhahtavaa, hyvin kaunokirjallista. Se ehkä toi oman viehätyksensä kokonaisuuteen. En tiedä onko tätä teosta suomennettu, mutta itse olisin varmasti pitänyt tästä lapsena. Hevoskirjaksi tämän eteen on nähty todella paljon vaivaa. Alkukappaletta lukuunottamatta Uljasta Mustaa ei enää mehusteta sanallakaan, vaan kirja kantaa itse itsensä, sillä Briggs hallitsee kirjoittamisen ihan kiitettävästi.   

Vaikka jo Briggsin aikaan kynäiltiin siis jo railakkaaseen tahtiin viihderomaaneja jatko-osineen, täytyy sanoa että pelkästään jo yleisellä tasolla ne olivat parempia kuin keskimääräiset nykyajan massatulitukset (aikuisten maailmassa jo mainittu 50 Shades, lastenkirjallisuudessa vaikkapa Joanna Campbellin Täyttä laukkaa -kirjasarja). Ja kovaan seuraan on Briggs kuitenkin päässyt, ainakin muita sarjan kirjoja ja superklassikoita vilkaisemalla (joukossa mm. Alexandre Dumasia, Herman Melvilleä, Jules Verneä, Charles Dickensiä ja Lewis Carrollia):


Ehkä hieman yllättäen, mutta osittain nostalgiasävytteisistä syistä ja rakkaudesta kirjoihin,

****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti