tiistai 19. toukokuuta 2015

Urhea Musta (elokuva, 1994)



Black Beauty
1994, 88 min
ohjaaja: Caroline Thompson
Warner Bros

Tutustuin ensi kertaa tähän Uljaan Mustan kenties tunnetuimpaan elokuvasovitukseen myöhäisteinivuosinani, jolloin ihailin fanaattisesti Tim Burtonin elokuvia, niiden vakiokasvoa Johnny Deppiä ja ennen kaikkea Burtonin luottomiehen, Danny Elfmanin säveltämää elokuvamusiikkia. Muistoina noilta ajoilta Urhean Mustan soundtrack komeilee peräti kolmantena kaikkien aikojen kuunnelluimpana albumina last.fm -listallani yli 1000 soittokerralla (edelle menee ainoastaan Jimi Hendrixin kokoelma-albumi sekä The Raconteursin Consolers of the Lonely, joka muuten oli silloin aivan törkeän kova). Tätä musiikkipalvelua en ole aktiivisesti käyttänyt enää muutamaan vuoteen, mutta Elfman on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkisäveltäjistäni, ja juuri tämä The Nightmare Before Christmasia seurannut soundtrack on ehdottomasti hänen parhaimmistoaan. Kestikin varsin pitkään, ennen kuin kuunteluiltani sain aikaiseksi katsoa itse elokuvan. Oli jännittävää saada tutulle instrumentaalikokonaisuudelle vaihteeksi myös kuvitusta, vaikka kyllähän musiikki lähestulkoon varastaa koko show'n.



Ohjaaja Caroline Thompsonilla on myös muita yhteyksiä Tim Burtonin mustanpuhuviin elokuviin, eikä Urhea Mustakaan ole sävyltään erityisen pirteä, vaan melankolinen ja haikea. Thompson on käsikirjoittanut Saksikäsi Edwardin, The Nightmare Before Christmasin sekä Corpse Briden. Thompson on kunnostautunut myös perhe-elokuvissa, ja lista jatkuu Salaisella Puutarhalla, The Addams Familyllä sekä unohtumattomalla eläinelokuvalla Kotia Kohti. Urhea Musta on hänen ohjaajadebyyttinsä, eikä suoritus ole ollenkaan huono, vaikka elokuva ei kaupallisesti kummemmin menestynytkään. Eniten elokuva sai kritiikkiä valinnastaan antaa Mustalle kertojaääni, mikä oli ainutlaatuinen ratkaisu verrattuna aikaisempiin näyttelijöillä toteutettuihin elokuvasovituksiin kirjasta. Olen varma, että nämä kriitikot eivät koskaan ole itse lukeneet Uljasta Mustaa - se kun on nimenomaan kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja rakennettu omaelämäkerraksi. Jo nimi sen kertoo: The Autobiography of a Horse. Nimenomaan juuri tämän kertojaelementin ansiosta elokuva suoriutuu tehtävästään kunniakkaasti, vaikka onkin aseteltu harmittoman perhe-elokuvan muottiin. Hevosen ääntä ei ole rakennettu naiivilla tai ärsyttävällä tavalla, eikä esimerkiksi Mustan turpaa ole animoitu liikkumaan puheen rytmiin. Lisäksi Musta puhuu vain sen verran, kuin se juonenkuljetuksen kannalta on olennaista, muiden hevosten puhetta ei esimerkiksi kuulla ollenkaan. On enemmän kuin osuvaa, että juuri seksuaalivähemmistöjä puolustava Alan Cumming toimii Mustan äänenä - hän paitsi näyttelee erinomaisesti, myös osaa oman elämänsä puolesta tuoda rooliin tietynlaista syvyyttä. Mustahan kun on kaikkien vähäteltyjen ja halveksittujen ääni.



Tietysti tähän alkuun pitää myös mainita Mustan varsinainen näyttelijä, joka on quarterhevonen Docs Keepin Time (1987-2013). Vähemmän menestyksekkään kilpauran jälkeen Docista alettiin kouluttaa elokuvanäyttelijää, ja lopulta siitä tuli yksi Hollywoodin kuuluisimmista hevosista. Ennen Urheata Mustaa Doc esiintyi muun muassa kanadalaisessa Musta Ori -tv-sarjassa. Docilla on äärimmäisen maineikas suku, ja se on kuuluisan laukkahevosen, War Admiralin jälkeläinen viidennessä polvessa. War Admiral on yksi yhdestätoista hevosesta, jotka ovat voittaneet 'Triple Crownin', eli kolmen kuuluisan laukkakilpailun, Kentucky Derbyn, Preakness Stakesin ja Belmont Stakesin muodostaman sarjan, jotka järjestetään vuosittain touko-kesäkuun aikana Yhdysvalloissa. Toistaiseksi viimeisen kerran Triple Crown voitettiin yli 30 vuotta sitten, vuonna 1978. War Admiralin uroteko puolestaan tapahtui jo vuonna 1937. War Admiral on kuvattu elokuvassa Seabiscuit tarinan nimikkohevosen kilpakumppanina sekä vaikeimpana vastuksena. War Admiralin sukulainen, vuotta vanhempi Seabiscuit kilpaili samoihin aikoihin, ja esimerkiksi vuonna 1937 voitti niin monta kilpailua, että oli itseasiassa rahallisesti arvokkain kilpahevonen Yhdysvalloissa. Kuitenkin War Admiralin Triple Crown voitto ja valinta Vuoden Amerikkalaiseksi Hevoseksi jättivät Seabiscuitin varjoonsa. Docs Keepin Time puolestaan on edelleen jatkanut tarinarikasta sukuaan toimimalla siitosoriina - tämän varsa Keepin Charge nähtiin elokuvassa Appaloosa (2008), jota tähditti muun muassa Viggo Mortensen.

Jos vielä jotain huomioitavaa keksisin, niin muista suomennoksista poiketen, tämän elokuvan nimessä 'uljas' on korvattu sanalla 'urhea'. Mutta se alkulöpinöistä.

Mitä Sean Bean teki ennen Game of Thronesia? NYT TIEDÄTTE!



Urhean Mustan korkealaatuisinta antia on ehdottomasti sen visuaalisuus. Puvustus ja lavastus on rakennettu pitäen tarkasti silmällä viktoriaanista aikakautta. Ennen kaikkea elokuva kuitenkin esittää englantilaisen maaseudun säkenöivän kauniina, paitsi näyttäessään valtavia panoraamakuvia kirmailevista hevosista, myös keskittyessään yksityiskohtaisesti luonnon pienempiin ihmeisiin, kuten siileihin, kimalaisiin ja sammakoihin. Nämä kohtaukset välittävät upeasti sen, miten hevonen kokee erot maaseudun ja kaupungin välillä. Vaikka elokuvaa ei välttämättä ole edes kuvattu näissä kohtauksissa juuri Englannissa, tärkeintä on se voimakas tunne, minkä ne pystyvät välittämään. Minulle ainakin koko alkukuvaus menee täydestä: sellaistahan täällä on. Esimerkkinä toimikoon tuo uusi bannerikuva, jonka otin viikonloppukävelylläni. Toimintaelokuva tämä ei ole, mutta esimerkiksi Avaran Luonnon ystävä varmasti viihtyy tämän parissa - mielestäni tätä katsoessa ei missään vaiheessa tule sellaista tunnetta, että elokuva olisi rakennettu ainoastaan lapsille. Elokuvan tempo on unelias, ja sallii katsojan uppoutua kuvitukseen. Kuvakulmia on mietitty huolella, ja esimerkiksi veden kykyä heijastaa hyödynnetään upeasti. Itselläni kylmät väreet juoksevat pitkin selkärankaa useaankin otteeseen, mutta ehkä tämä johtuu pitkälti taas fantastisesta musiikista. Maaseudun elämä välittyy kaikissa väreissään myös erilaisten tapahtumien, kuten alun oikean synnytyksen kautta. Omanlaisensa vastakohtan muodostaa tietysti harmaa, ahdas, savuinen Lontoo, mutta tässä kuvaus jo lipsuu luontodokumenttimaisuudesta tavanomaiseen kuvaukseen, eikä elokuvan jälkimmäinen puolisko ole ilmeeltään yhtä vaikuttava, vaikka onkin puolestaan historiallisempi.  





Mitä hevosiin tulee, tämä on ehdottomasti yksi korkeatasoisimmista hevoselokuvista mitä olen nähnyt. Jos vertaa tätä vaikkapa australialaiseen The Silver Brumbyyn, joka julkaistiin vuosi ennen tätä elokuvaa, hevoset on pyritty esittämään huomattavasti luonnollisemmassa valossa. Esimerkiksi The Silver Brumbyn 'taistelukohtaukset' aiheuttivat voimakasta myötähäpeää, ja usein kerronta oli täysin ristiriidassa hevosten ilmentämään kehonkieleen. Urheassa Mustassa hevosten taitoja on ennemminkin hyödynnetty jopa juonenkuljetuksessa, esimerkiksi kun Musta ensimmäiset kengät saatuaan kokee jalkansa jäykiksi, ja kuvituksessa hevonen menee komeaa käyntiä nostellen jalkojaan korkealle. (Tämä on tietysti jokin kouluratsastusliike, mutta en osaa erotella niitä nimiltä!) Läpi elokuvan hevosten reaktiot ovat erittäin aidonoloisia. Ja vaikka Merrylegsin ja Gingerin 'tanssi' on poikkeuksellinen, tekemällä tehty lisäelementti, se on erittäin viehättävää katseltavaa, jossa hevosten menestyksekäs koulutus välittyy parhaimmillaan.

Ihmisnäyttelijät eivät tässä painu mieleen, sillä hehän vaihtuvat jatkuvasti. Niissä kohtauksissa, joissa käsitellään hevosia, ei kuitenkaan ole kauhean helppoa huomata, että ratsastaja vain 'näyttelee' osaamattomuuttaan, vaikka oikeasti juuri kannustaa hevosen 'väärää' käytöstä. Tämä lisää elokuvan miellyttävyyttä, eikä katsominen häiriinny siitä, että yhteistoiminta näyttäisi teeskennellyltä. Mielestäni elokuvassa ollaan myös päästy uskottavasti riittävän lähelle hevosten kaltoinkohtelua ilman, että tämä tapahtuisi oikeasti: esimerkiksi kun Gingeriä ratsastetaan risuestekisoissa, raipanlyönnyt tuntuvat epämiellyttävän raskailta.

Elokuvan dialogi on säilynyt erittäin uskollisena alkuperäisteokselle, joskin joitain ilmaisuja on nykyaikaistettu. Raskasta tarinaa kevennetään muutamilla hömppäkohtauksilla, kuten Mustan kauranhimolla taltutuksen aikana, karanneen Merrylegsin avatessa muidenkin karsinoiden ovet, Mustan ulostaessa hienostorouvan taiteillessa maalausta tästä, sekä hevosten potkiessa rivissä vuokratallin omistajaa. Nämä eivät varsinaisesti pilaa katselukokemusta, mutta ovat omasta mielestäni täysin turhia ottaen huomioon elokuvan vakavan sävyn. Toisaalta juuri näiden pienten tilanteiden ansiosta elokuvaa juuri tituleerataankin perhe-elokuvaksi. Kirjan olennaisimmat tapahtumat, kuten tulipalo ja siltakohtaus, käydään elokuvassa läpi pettämättömästi, vaikkakin painotuksia on muutettu sen mukaisesti, että katsojan tunteet ehtivät kohota pintaan. Näin käy esimerkiksi kun hevoskolmikko on viimeistä kertaa yhdessä Birtwick Parkissa. Musta myös törmää Joe Greeniin aikuisiällä peräti kahdesti, mikä puolestaan on vähän ontuvaa pohjustusta. Ainoa selkeä juonellinen muutos, mikä omaan silmääni tuntui typerryttävältä, on Mustan korostettu rakkaus Gingeriin. Kirjassa Mustalla ei annettu ymmärtää olevan varsinaisia romanttisia intressejä tallikaveriinsa. Tämä puolestaan heijasteli Sewellin omaa rakkauselämää: rampautuneena hän ei uskonut voivansa kelvata kenellekään, ja hän säilöi haaveensa lopulta ainoastaan itselleen. Ehkä tällä vain alleviivataan sitä, että hevosillakin on tunteet - ja pitäähän perhe-elokuvassa nyt yksi romanssi olla, vaikka se olisikin saavuttamaton.



Kaiken kaikkiaan Urhea Musta on erittäin koskettava katseluelämys, ja uskaltaisin väittää, että lukuisista elokuvaversioista tämä ehdottomasti on paras sovitus kirjasta (todistan väitteeni pian), ellei jopa kokonaisuutena kaikkien aikojen paras hevoselokuva. Upea luontokuvaus saa katsojan haukkomaan henkeään, musiikki ottaa sopivasti sydänalasta, ja pääosissa loistavat, liki runollisesti taltioidut hevoset liikkuvat kauneimmillaan vapaina. Loppu onkin hieman pehmennettyä Anna Sewelliä viihteen nimissä, mutta ehkä tällä tavalla elokuvan oletettiin tavoittavan enemmän katsojia. Elokuva ei silti sorru, uhkaavasta traileristaan huolimatta, kertomaan lässyttävää tarinaa lapsen ja hevosen ystävyydestä, vaan ennemminkin hevosen kärsimyksistä, mutta myös nöyryydestä ja lojaaliudesta, juuri niistä luonteenpiirteistä, jonka vuoksi me näitä kaviojalkaisia ihailemme ja niin kovasti niistä pidämme. Bravo, Thompson. Pienellä lisäviilauksella tästä elokuvasta olisi jopa voinut syntyä klassikko.
 

****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti