maanantai 18. toukokuuta 2015

Uljas Musta (1978)

 
Black Beauty
1978, 50 min
ohjaaja: Chris Cuddington
Hanna-Barbera

Hanna-Barbera -animaatioyhtiö käytännössä kuopattiin 2000-luvun taitteessa, sillä silloin se yhdistettiin Warner Brosin animaatiostudioihin. 50-luvulla perustettu yhtiö tunnetaan Suomessakin parhaiten piikikkäästä tyylistään (niin visuaalisessa kuin kerronnallisessa merkityksessä), ja ennen kaikkea Scooby-Doosta, Hakki-koirasta sekä Kivisistä ja Sorasista. Nämä komediapainotteiset tuotannot huomioon ottaen minulla oli jokseenkin matalat odotukset siitä, minkälaisen sovituksen yhtiö oli tehnyt 70-luvun lopulla Uljaasta Mustasta, joka tähän mennessä oli siis kypsynyt omassa mielessäni odottamattoman syvälliseksi ja dramaattiseksi tarinaksi. Mutta koin onnellisen yllätyksen. Hyvät naiset ja herrat, tässä se nyt vihdoin on: erinomainen animaatiosovitus Sewellin ainokaisesta kirjasta. Ja ilmeisesti myös vanhin sellainen. Käydäänpä siis yksityiskohtaisesti läpi, miten elokuva tekee kunniaa esikuvalleen. Pahoittelen luokattoman huonosta kuvanlaadusta, valitettavasti elokuvan dvd on vasta matkalla luokseni. Nämä kuvakaappaukset ovat piirretyn Youtubeen ladatusta versiosta.

Animaatio alkaa, kun ilkikurinen pojannulikka mutustelee karhunvatukoita ja samalla houkuttelee hevoslaumaa astumaan lähemmäksi. Sopivalla etäisyydellä poika kivittää vimmatusti hevosparkoja, kunnes tilan omistaja tulee ja nappaa häntä korvasta. Nuoren Mustan äiti selittää tälle, että kyseessä on ihmisten maailma (tai oikeastaan miesten maailma, it's a man's man's man's world...), ei hevosten, ja pojalla on täysi oikeus tehdä aivan mitä lystää. Mustan mielestä tässä ei ole hitustakaan järkeä, mutta äiti opettaa, että on turha pokkuroida vastaan, koskaan ei saa purra tai potkia, ja niin Musta ehkä jonain päivänä kuuluu omistajalle joka välittää hevosista. Mielestäni alkuasetelma on erinomainen: mielenkiinto viedään välittömästi ihmisten sijaan hevosiin, jotka asemoidaan vaikutusvallattomina, rauhanomaisina uhreina. Kerronta on karua ja korutonta. Sen sijaan, että lähdettäisiin painottamaan, ettei hevonen voi valita omistajaansa (kuten Uljas Musta, 1995), annetaan suoraan ymmärtää se tosiasia, etteivät monetkaan ihmiset edes välitä hevostensa hyvinvoinnista. Vaikka vuoden 1987 animaatioversio puolestaan väläytti, että ihmiset voivat olla todella julmia, tämä elokuva onnistuu antamaan teoille syyt, jotka mukailevat myös kirjaa: välinpitämättömyyden ja tietämättömyyden.

Animointi ei ole omaa silmääni miellyttävää, viivat ovat paikoin sotkuisia, voimakkaalla kädellä painettuja ja ilmavia, värit taas kuin luonnostellen ripoteltuja. Näiden taustojen särmikästä tyyliä voisi luonnehtia impressionistiseksi. Hevosten design on erittäin yksinkertaistettu, hieman väsähtäneen oloinen, eivätkä kaviojalkaiset ainakaan omasta mielestäni ole kovin ilmeikkäitä saatika sitten kuvauksellisia. Niiden liikkeet eivät ole jaloja, vaan paikoin jopa kummallisia. Usein hevoset seisovat täysin animoimattomina, ainoastaan niiden silmät tai häntä liikehtivät. Budjetin vähyys, tekniikan puute, tai sitten tehokeino kertomaan, kuinka vangittuina hevoset ovat omaan rooliinsa. Ilahduttavalla tavalla elokuva kuitenkin hyödyntää kohtuullisen monipuolisia kuvakulmia tuoden niihin mukaan myös kertojaäänen eli hevosen näkökulmaa. Henkilönä Uljas Musta tuntuu suorastaan uppoavan hailakanvärisiin taustoihin, imien kontrastia itseensä, ja tietyllä tapaa tämä sopii elokuvaan: ihmiset kun tuppaavat kaatamaan kaikki ongelmansa nimenomaan raskaan työn raatajaan eli tässä tapauksessa hevoseen, jolla ei usein ole osaa tai arpaa kulloisenkin omistajansa kurjaan elämäntilanteeseen. Elokuvan leikkaukset tuntuvat vähän hätiköidyiltä, eikä tunnelma oikein ehdi muuttua samassa tahdissa. Toisaalta tämä sopii hyvin Sewellinkin viljelemään episodimaisuuteen. Vaikka animointi itsessään tuntuu hyvin keskinkertaiselta, elokuvan mieleenpainuvinta antia ovat taloudellisesti ja erittäin taitavasti hyödynnetyt minuutit: sisällöllisesti tästä lyhyestä televisioelokuvasta on mahdotonta löytää turhaa tai merkityksetöntä hetkeä. Piirrosjäljen ei ehkä tarvitsekaan olla 'taianomaista', kerta kyseessä ei varsinaisesti edes ole satu.

Do your best and leave the rest, 'twill all come right, some day or night. Näillä sanoilla Mustan äiti saattelee tämän matkalle uuteen kotiin. Riimi on oikeastaan hauska lisä tarinaan ja samalla muistuttaa, kuinka passiivisessa asemassa hevoset ovat (keskity vain tekemään työsi), ja kuinka hyvästä perheestä Musta oikeasti on lähtöisin (eli ansaitsee vain parasta). Alkumatka kohti Birtwick Parkia taittuukin nyt höyryjunalla, mikä on oiva lisäys muistuttamaan tarinan aikakaudesta, etenkin, kun juna mainitaan kirjassakin niin pontevasti alati mullistuvana nykyaikaisena kuljetusmuotona. Ystävällinen, vähän keikarimaiseen asuun sonnustautunut John Manly saapuu noutamaan Mustaa asemalta. Talutellessaan Mustaa Manly törmää Herra Sawyeriin, joka tekee äkkijarrutuksen ponillaan ja ruoskii tätä välittömästi uudestaan. Liikesarjassa ei tietysti ole järjen hiventäkään, mutta näin on jo parissa sekunnissa onnistuttu demonstroimaan, miten hevosta ajetaan huonosti. Ryhtiremmi pakottaa ponia kääntämään päätään ylöspäin epämiellyttävän näköisesti. Seuraa Sawyeria kritisoiva keskustelu, joka on lähes sanasta sanaan lainattu kirjasta, jossa puhujana tosin oli Manlyn sijaan itse Squire Gordon. Sawyer poistuu ivallisesti naurahdellen ja toteaa, että kaikki joutuvat kuuntelemaan itseään ylempiä, kuten hän muotia seuraavaa emäntäänsä. Vaikka hän näkyy istuvan fyysisesti ponia ylempänä, on jossain joku häntä vielä korkea-arvoisempi, tosin näkymätön - mielestäni tässä hienosti täsmennetään senaikaista luokkayhteiskuntaa. Musta on keskustelusta kauhuissaan, sulkee silmänsä ja toivoo olevansa muualla: kuten kirjassa, kuvittelu olikin hevosten maailmassa ainoa tapa matkustaa mieluisaan paikkaan.

Sitten näytetään pikaisesti, kuinka Musta saa jalkaansa kengät: jo edellisessä ryhtiremmikohtauksessa välineiden anatomia seurasi tiukasti todellisuutta, ja sama tyyli jatkuu myöhemminkin, esimerkiksi karsinoiden tilavuutta kuvatessa. Tästä realistinen ote tekee elokuvasta eri tavalla vaikuttavan, myös sellaiselle, joka tietää jo jotain hevosista. Virheet häiritsisivät katselukokemusta. Viimeisellä välietapilla matkalla kohti Birtwick Parkia Musta törmää kolmeen metsästäjään, jotka ajavat takaa jänistä - epäoikeudenmukaiset voimasuhteet ihmisten ja eläinten välillä näkyvät tässäkin. Elokuvan ensimmäinen näkyvä naishenkilö, Rouva Gordon on mahdollisesti sairaudestaan johtuen tehty todella heikoksi ja heiveröiseksi pitkillä kasvoillaan ja kalpean värisellä, ryppyisellä olemuksellaan. Kädet hänellä ovat ristissä, kuin varjellen tai peitellen itseään. Mutta toisaalta, katsoja saa tietää sairaudesta vasta myöhemmin, minkä vuoksi hän vaikuttaa miehiä vähempitahtoiselta. Uljaassa Mustassa ei ole monta naishenkilöä, mutta minun laskujeni mukaan ensi kertaa ajanmukainen naisten eriarvoisuus on jollain tavalla huomioitu myös animaatiossa.

Birtwick Parkin tallissa ei ole muita hevosia kuin Merrylegs ja Ginger. Merrylegs on erittäin lystikäs ja suloinen ilmestys, ja muistuttaa siniharmaine väreineen, tasaharjoineen ja pilkkuineen lähinnä satueläintä tai lelua, mikä hän varmasti onkin niiden lasten silmissä, jotka hänellä ratsastavat. Merrylegs on tässä aseteltu Mustan ja Gingerin väliin toimimaan sovittelun äänenä ja opastajana. Hevosten luonteet heijastuvat ääninäyttelijöistään: jälleen kerran Merrylegsille on yritetty rakentaa skottiaksenttia (kuten vuoden 1987 versiossa), Gingerin sävy on verisen katkeroitunut, ja Musta heiveröisyydessään vaikuttaa jopa heikolta, mikä ikävänoloista Gingeriä vasta ärsyttääkin. Keskustellessaan Gingerin kanssa, jonka kipakasti potkiessa koko kuvaruutu tärähtää, ja jonka kulmakarvat rypistyvät suuttuessa, Musta täsmentää olevansa jo aikuinen hevonen, eli yli nelivuotias, jo taltutettu. Jälleen kerran dialogi seuraa uskollisesti kirjaa sekä pitää faktat täsmällisinä.

Niitylle päästyään Musta muistelee lyhyesti lapsuuttaan: kuvissa hän juoksee muiden nuorten hevosten kanssa. Ero Birtwick Parkin niittyyn tulee näin selkeäksi, vaikka vehreys muuten näyttääkin samankaltaiselta - täällä huoleton juoksentelu on ainoastaan satunnaista vapautta, ja hevosen pitää valppaana odotella, milloin sitä tarvitaan. Musiikilla tämä elokuva ei prameile, mitä nyt välillä torvensoitto yltyy suorastaan sankarilliseksi fanfaariksi, lähinnä Mustan lapsuutta kuvatessa ja nyt tässä takaumassa. Musiikki kuitenkin tekee selkeästi itsensä tiettäväksi ja nousee esiin taustalta, kun Ginger lyöttäytyy Mustan seuraan ja havahduttaa tämän haaveunistaan. Nyt kuuluukin epämiellyttäviä riitasointuja ja ahdistavaa melodiankuljetusta, kun Ginger kertoo omasta menneisyydestään, nimeää miehen viholliseksi, ja vaikeroi, että hevosen on vain alistuttava työskentelemään 'til he reaches the bottom of man's ugly world. Kuvituksessa näytetään, kuinka Ginger selkeästi pakotetaan esimerkiksi hyppäämään tarvittavaa korkeammalta. Sitten kuva palaa takaisin niitylle, nykyhetkeen. Lapset ratsastavat kuvan etuosassa Merrylegsillä, kun taas keskustelevat Musta ja Ginger jäävät asettelussa taakse - näennäinen onni onkin vain kuori, illuusio, jonka alla kytee kurjuuden mahdollisuus.

Klassinen siltakohtaus käydään läpi noin puolessa minuutissa, eikä se oikein ehdi kehittymään kliimaksiinsa, jossa Musta taistelee joutumasta astumaan sillalle. Tästä jatketaankin suoraan hotellille, joka syttyy palamaan tupakoivan tallimiehen piipusta. Mies kehottaa hevosia juoksemaan pakoon, mutta kiroaa, koska nämä eivät hievahdakaan. On hienoa, että halutaan tuoda esiin hevosen käytöstä onnettomuuden hetkellä (haluaa jäädä paikkaan jossa tuntee olonsa turvalliseksi), mutta on jokseenkin hupaisaa, sillä hevosten karsinoiden ovet näkyvät kuvassa olevan tiukasti kiinni ja säpissä. Vain Mustan edessä ei ole ovea. John Manly noutaa hevosen tallista samalla kun hevosilla ajetut palovaunut kiiruhtavat paikalle. Se mikä tästä elokuvasta tekee erikoisen kahteen aikaisemmin katsomaani animaatioon verrattuna, on että nyt näytetään myös seuraavan päivän aamu, jolloin talli on palanut poroksi ja annetaan ymmärtää, että samalla menehtyi hevosia, eli välinpitämätön polttelu heiniä vasten oikeasti nyt kostautui hevoshengin. Kuolema onkin tässä elokuvassa läsnä loppua kohden aina vain enemmän. Manly puhuu luottamuksesta hevoseen ajellessaan kotiin - hän on samalla aaltopituudella ja konkreettisesti myös korkeudella kuin Uljas Musta toisin kuin alun Sawyer.

Seuraavaksi Musta ja Manly lähetetään tuttuun tapaan viemään kiireellistä viestiä lääkärille rouvan sairauden vuoksi. Musta uskoo kiitävänsä nopeammin kuin kilpailun voittanut sukulaisensa ja Manly ohjeistaa tohtoria, ettei tämä tarvitse pakotteita mennäkseen lujaa. Kuten jo voivottelin, Mustan liike on luonnottoman suoraviivaisen näköistä, vartalo ei tunnu myötäilevän sitä ollenkaan. Palatessaan piskuinen Joe Green saa tehtäväkseen huolehtia Mustasta, mutta tekee sen niin huonosti, että Ginger ja Merrylegskin irvistelevät kiukkuisina. Manly pitää Joelle Mustan toivuttua palopuheen välinpitämättömyydestä, joka on niin miellyttävä yllätys, että pojankoltiaisen typeränräikeiden vaatteiden värikokonaisuuskin unohtuu. Kolme vuotta myöhemmin (ja tismalleen elokuvan puolivälissä) Musta ja Ginger laitetaan vaunuhevosiksi seuraaville omistajille Rouva Gordonin terveydentilan romahdettua lopullisesti. Merrylegs menee pappilaan, mutta sitä ennen yrittää liikuttavasti juosta isompien hevosten rinnalla hyvästiksi. Tämä elokuva ja vuoden 1995 versio tuntuvat myötäilevän samaa rytmitystä, ja Birtwick Parkille annetaan eniten aikaa, minkä jälkeen muut omistajat käydään läpi varsin ripeästi.

Mustan ja tällä kertaa vielä Gingerin ensimmäinen uusi omistaja, hienostopariskunta, asustaa korkea-arvoisella Wickshire Estatella. Heidän tallimestarinsa Reuben Smith on karkean ulkoasunsa mukaisesti jämäkkä mies, jolla kuitenkin on synkkä puolensa. Kun Manly kertoo hevosten tottumuksista, Reuben kuvailee piikikäs ilme kasvoillaan, Manlya kunnolla silmiin katsomatta, että täällä tehdään kuten rouva määrää eikä ryhtiremmikään jää nurkkaan. Manly hyvästelee Mustan ja huokaisee, kun ei omaa tarpeeksi varakkuutta ostaakseen hevosta itse. Ginger tyypilliseen tapaan pitää etäisyyttä, ja päänsä mielenosoituksellisesti ylhäällä, kuin ivallisesti näyttäen, että osaisi ottaa asennon myös luonnostaan. Hienostopariskunnan rouvalla nenä tyylitellysti pystyssä, silmät viiruina ja kulmakarvat mutruilla tyytymättömyydessä nähdessään uudet hevoset. Rouvan poika puolestaan on niin hyvinvoivan pullea (ja jälleen vaaleanpunaisissa kuteissa, miksi?), että hyvä jos paidannapit pysyvät kiinni, ja hänenkin katseensa suuntautuu lähinnä ylhäältä alaspäin. Ryhtiremmejä muodin mukaisesti kiristellessä kaikki tapahtuu nopeasti, ja pian varusteet repeilevät Gingerin pillastumisen johdosta, kunnes tämä romahtaa maahan ja Reuben syöksyy Gingerin ylle julmana kuin varjo. Kohtaus on rivakka, toiminnallinen, jopa väkivaltainen. Mustan valkuaiset hohtavat kauhusta - hevosia kutsutaan oudoilla nimillä, ja huonon menestyksen jälkeen Ginger ('Devil's Tail') päätetään laittaa pojalle metsästyshevoseksi, kun taas Mustalla voi Reuben tehdä mitä tahtoo. I wondered, what else where we to lose.

Värivaihteluja elokuvassa on vähän, joten näyttää erityisen surumieliseltä, kun kohta Musta seisoo yksin kiinnisidottuna talvisessa maisemassa. Ulkona on paleltumansinertävää, kun taas sisältä nousee savu. Kapakasta raikuva miesten nauru täyttää äänimaailman lähes kokonaan, ja odotellessaan Musta havaitsee kenkänsä tippuvan. Alkoholiin taipuvainen, humalainen Reuben vain potkaisee kengän pois tieltä, ennen kuin loikkaa selkään ja kiiruhtaa Mustalla hurjaa vauhtia liukkaaseen horisonttiin. Teoistaan Reuben saa potkut, mutta jää uhkailemaan Mustaa, että nämä tapaavat taas - aivan kuin lupaus, jonka Joe Greenin hahmo yleensä näissä sovituksissa tekee. Pian juopon pilaama, jalkansa loukannut Musta saa seurakseen loppuunratsastetun, uupuneen Gingerin. Musta kysyy, loppuuko kaikki tähän viitaten maallisen vaelluksen päättymiseen, johon Ginger vastaa toivovansa niin. Vaikka Ginger kertookin Mustalle tämän olevan hänen ainoa ystävänsä, Gingerin vihansekainen ilme ei pehmene laisinkaan, niin katkeroitunut tämä on ihmisille, joiden maailmassa eläminen on hevosille äärimmäisen raskasta.

Musta joutuu vuokrahevoseksi, joutuu kiskomaan kaikenkokoisia ja -värisiä kärryjä, hienoja matkustajia päivävarjoineen tai työläisiä jauhosäkkeineen. Ensi kertaa lempeän hevosen pääosin mitäänsanomaton ilme muuttuu tuikeaksi, eikä katseella ole edes kohdetta, koska työ ei lopu kohtaan, ajatukset maustuvat päänsisällä vastenmielisyydeksi. Muuan Herra Barry ihastuu Mustaan, ja ostaa tämän itselleen. Hevosista tietämättömän tallirenkinä toimii kirjan mukaisesti Alfred Smirk, keikari, jonka suurin ilo ja ylpeys kumpuaa omasta ulkonäöstä. Smirkin kasvoille onkin saatu hauska yhdistelmä enkelinkiharoita ja valehtelijan pitkää nenää. Smirk laittaa Mustan ruokarahat omaan taskuunsa ja jättää tallin viikkokausiksi siivoamatta, jonka seurauksena Mustasta tulee hyvin sairas. Vasta kengittäjä huomaa Barryn työntekijän vilpin, ja Smirk pidätetään Barryn tallirakennuksessa, joka yhtenevästi on synkän tumma ja uhkaavan punainen, sillä Mustan henki käy lähellä kuolemaa.

Musta päätyy hevosmarkkinoille, josta Jerry Barker pelastaa tämän itselleen. Nyt värit vaihtuvat tyynen sinisiksi, sillä Jerry on Mustallekin mieluisa ostaja. Taustalla näkyy London Bridgen silhuetti ilmaisemassa paikkaa. Jälleen kerran nähdään naishahmo - nyt vuorossa on Jerryn vaimo - jonka käsien asento tekee olemuksesta käpertyneen, passiivisen. Tiedän, kyseessä on vain yksityiskohta, mutta nämä pistävät silmään. (Varsinkin, kun Uljasta Mustaa voisi analysoida myös feministisenä kannanottona.) Jerry on ensimmäinen omistaja, jota kohti Mustakin aktiivisesti kääntyy kuin jutellakseen, koska pitää tästä niin paljon. Vastoin muita ajajia, Jerry pyhittää sunnuntait perheelleen, ja pian nähdään yhtenevä kohtaus Mustan lapsuuteen, kun tämä nyt vanhempana hevosena pääsee taas juoksemaan vapaana vehreillä niityillä. Näin Musta saa kokea pitkästä aikaa myös onnellisuutta.

Kotimatkallaan seurue törmää Seedy Samiin, joka on pukeutunut nuhruisiin harmaisiin vaatteisiin ja ajaa kärryä, joka on musta kuin hauta-arkku. Seedy Sam vuokraa hevosensa, eikä siksi voi saada osakseen samanlaista yltäkylläisyyttä, kuin aavistuksen paremmassa asemassa oleva Jerry Barker. Musta tunnistaa päätään riiputtavan, masentuneen hevosen Gingeriksi, ja Ginger kertoo, että toivoo olevansa kuollut. Vaikka tähänkin asti piirretyn dialogi on säilytetty pitkälti alkuperäismuodossaan, olin todella positiivisesti yllättynyt, että tämä maininta päätettiin esittää myös sellaisenaan. Päätään korkealla kantava Musta ja maata hamuava Ginger muodostavat jännittävän kontrastin, jossa Musta nimensä mukaisesti toimii 'mustana hevosena' - yleensähän kaikissa perinteisissä lastensaduissa vaalea yksilö yhdistetään hyvään, kauniiseen ja menestyvään, kun taas tumma vilpillisyyteen ja epäonnistumiseen. Seuraavana päivänä Gingerin kuski on kuollut ja myös Ginger heittää lopulta henkensä - hevonen on uskollinen viimeiseen saakka. Tai emme voi olla olla varmoja, nimittäin Musta toivoo hevosen olevan Ginger, koska se olisi kaikista armollisinta. Kuolleen hevosen ja tämän kuljetuskärryn näyttäminen on rohkea ja rehellinen valinta lastenanimaatioon.

Jerryn hyvyys näyttäytyy vielä, kun tämä kuskaa sairastavan lapsen äiteineen ilmaiseksi sairaalaan, kunhan Musta on saanut ensin syödäkseen. Jerry myös saa työtarjouksen maaseudulta, mutta punnitsee tätä raskain sydämin, sillä ei raaskisi luopua Mustasta, istuu enää siluetin muodossa, samalla odottaen asiakkaita uudenvuoden karkeloista. Kuvaus heijastelee sitä, kuinka ihmiset ovat paitsi julmia hevosille, myös toisilleen, ja työläiset muuttuvat usein näkymättömiksi. Samapa on havaittavissa vielä nykypäivänä - siivoojia halveksutaan, mutta jos nämä kerrankin jättäisivät tulematta töihin, valitukset olisivat ennenkuulumattomia. Viimeinen Jerrystä näkyvä asia on tämän hattu, joka lennähtää maahan, sen jälkeen kun sitä on kohotettu tervehdykseen lukemattomia kertoja, aina yhtä kohteliaasti, vaikka sitten ilman vastausta. Sen jälkeen Jerry kuolee. Tämä on ainoa radikaali vapaus, jonka elokuva ottaa, mutta se ei mitenkään häiritse juonta: Jerryn perhe muuttaa silti maalle tämän vaimon ystävättären avulla. Hautajaiskohtaus on mustaakin mustempi, vastineena alun raikkaudelle. Se, että Reuben saa tässä jäädä henkiin, mutta kolikon kääntöpuolella Jerry menehtyy, vahvistaa epäoikeudenmukaisuuden mielikuvaa.

Jerryn vaimo myy Mustan vastahakoisesti Skinnerille, joka pakottaa Mustan kovaan työhön: vetämään valtavia kärryjä jyrkkään ylämäkeen samalla, kun ruoska hivelee lautasia. Musta menettää täysin ryhtinsä ja ylpeytensä, vaunu näyttää kuin se olisi karannut sirkuksesta. Elämä on yhtä mielipuolista. Yllätyksenä vanha tuttu, Reuben, ilmestyy kuvioihin uudestaan ja haluaa vaihtaa hevosensa tunnistamansa Mustaan. Skinner tietysti suostuu. Toki Uljas Musta alleviivaa tarinana sattuman merkitystä - on silti jokseenkin yllättävää, että tässä versiossa halutaan korostaa oikein kahteen kertaan, että joskus sattuma tuo hevosenkin kohdalle vielä saman ihmisen. Elokuva sortuu yhtäkkiä latteuteen, sillä Reuben tahtoo nyt kostaa Mustalle. Tämä on tarpeetonta, koska elokuvan alkukohtaus sen jo kertoi: eivät ihmiset jaksaneet välittää edes sen vertaa. Pian Musta romahtaa niille sijoilleen Reubenin sille delegoiman ankaran työskentelyn seurauksena, ja hevoselle nauretaan markkinoilla, ettei noin vanha elukka kelpaa enää koirillekaan.

Vanha kunnon Joe Green kuitenkin tunnistaa hevosen hänen poikansa huomattua sen ja ehdotettua, että he tekisivät eläimen taas nuoreksi. Joe Green muotoilee, että on Mustalle velkaa, koska kerran melkein vei tämän elämän. Nyt on aika antaa uusi. Taustojen värit alkavat taas vaaleta, Mustan pää nousee uudelleen, sen ilmeettömiin silmiin tulee edes jollain tavalla reippaampi katse. Joe kertoo pojalleen, että nimi tulee antaa rakkaudesta. Greenit asuvat nyt Mustan synnyinkodissa, joten hevonen pääsee takaisin omalle, tutulle niitylleen. Tämä on toki liioiteltua, mutta tuo sopivasti tasapainoa kaikkien Mustan kokemien kauheuksien jälkeen. Joe myös toistaa saman runon, mitä Mustan äiti alussa siteerasi - tarina on kulkenut täyden ympyrän, tässä piiretyssä vieläpä voimistetusti. Se haluaa selkeästi jättää katsojalleen positiivisen, helpottuneen tunnetilan. Mutta niinpä Uljaan Mustankin sanoma suurin piirtein meni: toivoa on olemassa.


Kaiken kaikkiaan tämä on erinomainen sovitus, ja suurin hatunnosto siitä kuuluu käsikirjoittaja Kimmer Ringwaldille, joka näki varmasti vaivaa sisällyttääkseen piirrettyyn näin monta kirjan tapahtumaa. Silti elokuva soljuu eteenpäin luonnollisesti, mitään ei ole pitkitetty, mitään ei ole liikaa, hevosenhoito esitetään realistisessa valossa, surullisia tapahtumasarjoja ei tyydytä kainostelemaan, ne todella käsitellään. Rujo on ulkomuoto, mutta moni kakku päältä kaunis - tästä voisi jopa itse Anna Sewell pitää.

****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti