keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Uljas Musta (sarjakuva)


Black Beauty, 1976
tarina: Anna Sewell, Naunerle Farr
kuvitus: Rudy Nebres
julkaisija: Marvel Comics

Pahoittelen jälleen kerran kuvanlaatua, mutta käytössäni ei ole skanneria. Tähän sarjakuvaan tartuin ensi kerran sitten lapsuuden päivien, ja minulla nauratti hirveästi, kun vihdoinkin ymmärsin tekstin täydellisesti. Vuosia sitten tämä toimi minulle lähinnä kuvakirjana.


Tämä on todella tyypillinen 70-luvun sarjakuva. Painolaatu ei ole ihmeellistä, ja joillain sivuilla jopa erittäin sumuista. Väritys on yksinkertaista, aika räikeää, eikä sävyulottuvuuksia juurikaan ole. Toisinaan väritys paikkaa omituisesti kohtia, joista ääriviivat ovat jääneet todennäköisesti tarkoituksella tussaamatta. Piirrostyyli on kummallisen värityksen vuoksi suttuista ja epäselvän oloista, sekä ihmiset että hevoset on piirretty pitkälti samasta muotista, ja jälki on jokseenkin persoonatonta. Sama sarjakuva on julkaistu myös Suomessa vuonna 1979, tosin mustavalkoisena (ovatkohan kaikki repliikit kirjoitettu caps lockilla?). Mielestäni sarjakuva olisi toiminut huomattavasti paremmin ilman värejä. Linkin takaa avautuvat kuvat ovat huomattavasti selkeämmät ja antavat jopa taiteellisemman vaikutelman, kuin mitä tällä painoksella on tarjottavana. Paneelien asettelu on ajan mukaisesti simppeliä, mutta vähän tylsää, tapahtumat kuvataan usein samasta perspektiivistä, eikä vaihtelua esimerkiksi lähikuvien ja maisemakuvien välillä ole kummoisesti.


Tarinaltaan sarjakuva seuraa uskollisesti alkuperäistekstiä, ja on ottanut mukaan jopa hieman harvinaisempia kohtauksia, jotka eivät niin usein päädy mukaan esimerkiksi elokuviin. Mutta juoni kulkee kovaa vauhtia eteenpäin kuin höyryjuna, ja siitä puuttuu tietty episodimaisuus, pysähtyneisyys ja pohdinta, mitä Sewellin neljään osaan jaetussa kirjassa oli. Sarjakuvassa ei esimerkiksi tunnu siltä, että kahden paneelin välillä aikaa olisi kulunut kuukausia, jopa vuosia. Uljas Musta toimii itseoikeutetusti tarinan kertojana, mutta lähinnä luettelee tapahtumien kulkua, eikä tutusta filosofisesta perspektiivistä ole tietoakaan. Tekstiä on kerta kaikkiaan liikaa, koska sitä ole vaivauduttu jäsentelemään tai hyödyntämään paremmin sarjakuvaa varten. Päähenkilö ja muut hahmot jäävät kylmiksi, yksiulotteisiksi ja etäisiksi. Nostalgiapläjäyksenä tämä siis menettelee, mutta muuten sarjakuva ei tarjoa paljon uutta.



**/5


 
_______________________________________________________________________
BONUS:
Otavamedian julkaiseman Villivarsa -lehden syyskuun numerosta vuodelta 1998 löytyy toisenlainen Uljaan Mustan sarjakuvaversio. Tekijää ei tässä mainita, mutta ilmeisesti piirtäjä on sama mitä muissakin Villivarsan sarjakuvissa, jotka siis tulivat Penny Holco Publicationsilta (mainitaan lehden sisäsivulla).


Tämän verran taustoja onnistuin löytämään internetistä:
1980-luvulla julkaisi yksityinen taho muutaman vuoden ajan suomenkielistä Penny-hevoslehteä. Penny lopetettiin, koska myynti ei ollut riittävän hyvä.
Kun lopettaneen suomalaisen julkaisijan optio Pennyn aineistoon umpeutui, Villivarsa hankki oikeudet Pennyn sarjakuviin. Villivarsan toimitus ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Pennyn sarjakuviin, joten muutaman vuoden kuluttua ne vaihdettiin Wendy-lehden sarjakuviin. 


Mysteeriksi jäävästä taustastaan huolimatta tämä sarjakuva on omasta mielestäni äärimmäisen onnistunut, ja suorastaan loistava verrattuna Marvelin tuotantoon. Tarina kulkee miellyttävällä tavalla eteenpäin, tapahtumia pureskellaan sopivalla otteella ja niitä on ilahduttavasti jaksotettu kirjan mukaan lyhyin alaotsikoin. Tässä Uljaasta Mustasta muodostuu jo samankaltainen henkilökuva kuin kirjassa, viisas tarkkailija. Piirrosjälki on toki sarjatuotantoa, mutta nyt värit eivät käy silmiin, hevoset ovat ilmeikkäitä ja paneelien muodon vaihtelu tuo kertomukseen jopa sadunomaista tuntumaa. Harmillista on, että jatkokertomuksena aloitettu tarina ei lupauksestaan huolimatta koskaan 'jatkunut seuraavassa numerossa', vaikka tilasin lehteä jokusen vuoden. En tiedä, mitä tapahtui - liekö kyseessä jotain tekijänoikeusjuttuja, tai jos sarjakuva on julkaistu lehdessä joskus vuosia aikaisemmin tai myöhemmin. Mutta koska en ole koskaan sitä päässyt lukemaan kokonaan, en anna sarjakuvalle varsinaista arvosanaa näin lyhyen otteen perusteella.

 
Lopuksi ajattelin ottaa kantaa ikuisuuskysymykseen Villivarsa vastaan Hevoshullu. Hevoshullu tuli minulle pikkulikkana noin vuoden ajan, Villivarsa ainakin kolme kertaa kertaa pidempään. Ja näistä pidin ehdottomasti enemmän Villivarsasta. Jos puhutaan yksinomaan sarjakuvista, Hevoshullu ratsastaa (pun intended) pitkälti piirtäjä Lena Furbergin ansioilla (tai ainakin silloin muinoin, en ole lukenut näitä lehtiä sitten 2000-luvun alkuvuosien). Furberg on kyllä taidokas piirtäjä, ja muistan kuinka aina olimme koulussa innoissamme, kun lehdessä ilmestyi lisää hänen piirtämiä sarjojaan. Mutta. Ainakin omasta mielestäni lähes jokaista Hevoshullun sarjakuvaa, Furbergin tekemiä tai ei, vaivasi se, että ne olivat juonellisesti pitkäveteisiä, mitäänsanomattomia ja kertakaikkiaan tylsiä. Tarinat pyörivät yleensä jonkun tallikerhon toiminnan ympärillä, ratsastustunneissa ja kilpailuissa. No, tietysti - kyseessähän on hevoslehti.

Mutta kun itse aloitin ratsastuksen joskus 6-7-vuotiaana, en silloinkaan ollut millään muotoa kiinnostunut niin sanotusta 'maneesinkiertämisestä'. Minä halusin kokeilla hurjia seikkailuja ja kiitää maastoon. Tässä suhteessa Villivarsa, joskin ulkoasultaan maltillisempi ja ei niin korkealaatuisena näyttäytyvä, oli silti sisällöltään huimempi ja jännittävämpi. Sarjakuvan kehyskertomuksena saattoi olla vaikkapa kylmä sota tai muu historiallinen tapahtuma, ja juonikuviot olivat ihanan absurdeja - lentokone saattoi tipahtaa maahan ja kaikki silti selvisivät hengissä tai päähenkilö pakeni läpi Euroopan vältellen taitavasti tulleja ja siirtolaislakipykäliä. Useimmiten päähenkilö oli 16-17-vuotias tyttö, joka oli orpo tai jonka ainakin toinen vanhempi oli kuollut, joka siitä johtuen oli jo itsenäistynyt, ja jonka täytyy selvitä elämässä ihan itse. Välillä mukana oli tietysti kiihkeitä romansseja. Sarjakuvat olivat siis tyyliltään huomattavasti toiminnallisempia ja hevoset vain sattuivat edesauttamaan tarinaa tavalla tai toisella. Taidetta nämä tietysti eivät olleet, mutta tarinat olivat äärimmäisen viihteellisiä, nopeita ja ehkä kypsempiä kuin mitä Hevoshullun kertomukset, joiden keskiössä oli usein noin 11-vuotias tyttö, joka saa oman hevosen. Mielikuvitus on totuutta ihmeellisempää.

Harmi kuulla näin vuosikymmen jälkeenpäin, jos kustantajat itse eivät pitäneet Pennyn sarjakuvista, sillä ne tarjosivat ainakin tällaiselle maalaisjuntille kaukomaita ja sellaista seikkailua, ettei olisi voinut kuvitellakaan. En tiedä pidettiinkö näitä sarjakuvia sitten sopivampina aavistuksen vanhemmalle kohdeyleisölle, kuin mille Villivarsaa markkinoitiin. Tänä päivänä 16-vuotiaat eivät kyllä enää lue hevossarjakuvia kuin mitä vaikkapa 80-90-luvun taitteessa, joten niille ei ole kysyntää. Ehkä kyse oli siis puhtaasti laadusta, mutta itselleni kuvitus on vasta puoli sarjakuvaa. Nykyisestä Villivarsasta en todellakaan tiedä, mutta toivottavasti suunta on ollut eteenpäin ja uusi sukupolvi pitää hevoslehdestään. Korea ulkoasu kun ei vielä tee hyvää tai toimivaa sarjakuvaa.

2 kommenttia:

  1. Nytpä tuli hyvä sauma kysyä erästä asiaa! Tilasin pentuna Hevoshullua ja Villivarsaa ostelin kirppiksiltä. Vähän aikaa sitten muistui mieleen, että Villivarsassa oli säännöllisesti ilmestyvä palsta, jossa joku suomalainen puhui vuonohevosistaan ja anglo-arabeistaan (kimo ori ja rautias tamma muistaakseni), keskittyen paljon kertomaan hevosten välisistä suhteista ja elekielestä. Lapsena en tätä juuri arvostanut, kun sarjakuvat lähinnä kiinnostivat, mutta nyt tekisi hirveästi mieli lukea noita juttuja. Kirjoittaja julkaisi myös kuvapainoitteisen kirjan hevosistaan, mutta en löydä mitään tietoja googlettamalla.
    Itse suosin lapsena selkeästi Hevoshullua. Villivarsa vaikutti aina vähän kehnommalta lehdeltä ja harvemmin pidin sen sarjakuvien aiheista, ne olivat liian korkealentoisia (fantasiassa ei mitään pahaa, mutta nämä tarinat menivät turhan usein hölmöyden puolelle) ja piirtäjät eivät jääneet mieleeni yhtä hyvin. Hevoshullussa Lena Furbergin sarjisten taso tippui rankasti jossain vaiheessa ja innostuin lähinnä vanhempien, paljon yksityiskohtaisempien sarjisten uusinnoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitat varmasti Sini Seppälän kirjoittamaa ja Pauli Vanhalan kuvittamaa sarjaa "Ihan hevoseksi asti", joka muuten alkoi lehdessä 8/98! :) Myöhemmin sarjan nimeksi vaihtui "Troian lauma", kun itse päähenkilö, vuonohevonen Troia varttui aikuiseksi. Seppälä (myöhemmin Seppälä-Vanhala) julkaisi kirjan "Hevosen vuosi - tarina Juholan kartanon laumasta" vuonna 2002 jonka kuvat otti niin ikään Pauli Vanhala. Kirjan on kustantanut WSOY.

      Poista