perjantai 24. huhtikuuta 2015

Uljas Musta (1995)

Black Beauty
1995, 49 min
ohjaaja: Toshiyuki Hiruma Takashi
Jetlag Productions / GoodTimes Home Entertainment

Jetlag Productions, tuo halpojen animaatioelokuvien luvattu mekka. Amerikkalais-japanilaisyritystä on syytetty kerran jos toisenkin siitä, että se on tuottanut markkinoille Walt Disneyn siivellä omia versioitaan samoista tunnetuista saduista, ja myynyt niitä kohtuullisen voittoisasti omanlaisinaan "klassikoina" etenkin niille, jotka eivät ole perehtyneet, miltä vaikkapa sen Pocahontasin piirrosjäljen pitäisi oikeasti näyttää.

En ole koskaan nähnyt Jetlagin muita tuotoksia, kuten Heidiä tai Curlyä, joita ainakin omassa lapsuudessani kaverini parjasivat kaikkien aikojen kehnoimmiksi elokuviksi. Näistä Curly on yksi neljästä studion omiin käsikirjoituksiin perustuvista elokuvista, Black Beauty puolestaan turvallisempaan tyyliin sovitus kirjasta. Yhteensä studio ehti tuottaa kokonaisuudessaan seitsemäntoista alle tunnin mittaista lastenelokuvaa ennen sen toiminnan loppumista. Mutta tiettävästi nämä jäätävät elokuvat ovat jääneet monien mieleen. Yllätyksekseni nettiä plaratessa joku jopa kehaisi, että Black Beauty olisi studion parhaimpia tekeleitä. Minulle se ainakin on.


Kuten jo mainitsin, tämä elokuva löytyi minulta videokasetilta jo lapsena (ylin kuva), ja hävettää myöntää, että näin 20 vuotta myöhemmin osaan edelleen kaikkien laulujen sanat ulkoa. Niitä on tosin vain kolme, mutta "muutaman" kerran olen tämän siis katsonut. Melkein tuli kyynel silmään toisen kappaleen kohdalla, koska muistin, kuinka hartaasti toivoin muinoin omaa hevosta. Silloin saatoin sulkea silmäni ja haaveilla, että yhtäkkiä metsästä ilmestyisi meidän pellollemme hylätty, yksinäinen, tumma hevonen, kuten kirjoissa ja sarjakuvissa. Tuo laulu sopi loistavasti näiden unelmien taustamusiikiksi. Uudelle ratsastustallillekin vaihtaessa ensimmäiseksi silmäni kiinnittyivät mustaan tammaan, koska se oli minusta niin myrskyisä ja mystinen. Ja ihana ratsastettava se olikin. Kun nyt laskeuduin takaisin maanpinnalle tästä hetkellisestä aikakoneestani, repesin huutonauramaan, sillä kappale on niin järkyttävä, kammottavan korni, ja se silti se jollain mielipuolisella, täysin järjettömällä tavalla kykenee iskemään suoraan tunteisiini ja muistoihini. Oli siis ihan fiksua ostaa englanninkielinen dvd-versio, jotta pääsisin näistä menneisyyden riippakivistä väliaikaisesti eroon (tietysti sanat ovat päässäni vain suomeksi). Niin, ja en saanut koskaan omaa hevosta, koska kiinnostus lipui muutenkin koiriin. Tässä vuoden sisällä äidin naapuriin on muuten perustettu talli (katkeruus kuplii sisälläni), ja äiti on ehtinyt jo siitä pari kertaa kuittailemaan, että lapsena olisin varmasti suorastaan asunut siellä. Ehkä sitten keski-iän kriisissä muutan vuosien päästä takaisin maalle ja hankin vihdoinkin oman humman. Mutta itse animaatioon!

Ensimmäisenä elokuvassa pisti silmään sen käsikirjoittaja, George Bloom. En nimittäin tiedä, onko kyseessä itse George Arthur Bloom, joka on kunnostautunut ja tullut eniten tunnetuksi 80-luvun My Little Ponyjen kirjoittajana. George Arthur Bloom on ainakin käsikirjoittanut Jetlag Productionsin toisen elokuvan, Leo the Lionin, joten yhteys ei sinällään olisi tavaton. Herra Bloom näyttää siis suorastaan erikoistuneen kaviojalkaisiin, mutta hänen tekeleensä noin yleisesti ottaen ovat aika laimeita, hieman aivottomia ja riskittömiä.

Elokuvan käyntiin potkaiseva Hold Your Head High on jollain tapaa ironinen kappale, vaikka uskoa ja ylpeyttä siinä kehotetaankin vaalimaan. Kirjassa kun moitittiin, että kunnollinen hevonen osaa kyllä pitää päätään luonnostaan ylhäällä, eikä sitä tarvitse väkisin repiä ylös erillisillä ohjaksilla. Mutta sitähän ihmiset muodin vuoksi tekevät. Samassa nähdään Mustan alku ensimmäisessä kodissa, isähevonen on typerästi lisätty joukkoon, niin kuin hevoset muka oikeasti eläisivät kuin ydinperheessä. Muuten kuvaus on menettelevää, Musta juoksee junan rinnalla ja nousee lopuksi uljaasti takajaloilleen traileriposeerausta varten - vähän on glamourilla kiillotettu sitä tosiasiaa, että aluksi hevonen pelkäsi kuollakseen höyryllä käyvää hirviötä.

Varsinainen tarina alkaa Mustan toisesta kodista, eli ensimmäisestä, jonne se myydään. Uljaan Mustan ääni on todella erikoinen, hyvin hento, mutta ehkä juuri tämä ääninäyttelijä valittiin, sillä on pitkään spekuloitu humman olevan ruuna sen lempeyden vuoksi. Musta aikoo noudattaa äitinsä neuvoja,  keep your good name. Ilmaisu on hieman kummallinen tässä yhteydessä, sillä hevoset eivät nimiään pysty päättämään, ja ne vaihtuvat aina uuden omistajan myötä. Ennemmin olisi voinut konkreettisesti puhua Mustan hienosta rotuperästä tai suvusta. No, saivartelu sikseen.  Hyvin elokuva kuitenkin yrittää pitää yllä tarinan varsinaista moraalia, eli miten hevosta tulisi kohdella. Musta esimerkiksi kehuu, että John Manlyllä on hevosten kanssa kevyt ja pehmeä ote. Samantien liikutaan Sir Oliverin typistettyyn häntään, joka on sanasta sanaan täysi lainaus kirjasta, ainoastaan maininta jumalasta on tiputettu pois, mikä on ymmärrettävää.

Hevosten design on mielestäni onnistunut, vaikka virheitäkin löytyy. Esimerkiksi joissain frameissä ponikokoinen Merrylegs näyttää luokattoman isolta ja on jopa valjastettu Mustan pariksi, mitä ei missään nimessä olisi voinut tapahtua, koska Musta on täysikasvuinen hevonen. Näin valtavan kokoeron omaavat nelijalkaiset eivät taatusti olisi pystyneet vetämään kärryä minkäänlaisessa rytmissä, itseasiassa hökötys olisi voinut jopa kaatua. Hevosten liikkeet ja varsinkin silmät ovat hyvin animoidut, tosin välillä hevoset vuodattavat kyyneleitä, mikä on omasta mielestäni turha lisäys korostamaan surua, sillä pelkät ilmeet puhuvat paljon, ja toisaalta hevosilla oli muutenkin heikot keinot kommunikointiin. Mustalla on harmaa harja, mikä tuo yllättävän hyvin ilmettä hevoselle, jonka ääriviivat hukkuvat muutoin tummaan väritykseen. Sir Oliver on luonnottoman oranssi, mutta ehkä hevosten välille on haluttu tehdä selkeitä ulkoisia eroja. Epärealistisesti kuvattuja hoitotoimenpiteitäkin löytyy. Kun hevosia pestään, ne muka seisovat symmetrisesti pihalla kuin patsaat ilman, että niitä olisi kiinnitetty millään mihinkään. Hevoset puhuvat mutta ne vastailevat toisilleenkin myös hörähtämällä.

Ihmiset on tehty viattoman isosilmäisiksi ja luokkaeroa korostamaan rikkailla ihmisillä on aivan erityislaatuisen tympeät ilmeet ja jopa omat taustamusiikit. Vaatteilla on yritetty hakea viktoriaanisia kaikuja - miehen pukeutuvat silintereihin ja pukuihin, naisilla on päivänvarjoja, kukkahattuja ja ryöppyviä helmoja. Paitsi yhdellä. Tallipoika Joe Green on muuttunut yhtäkkiä tytöksi nimeltä Jenny. Tämä on todella, todella typerä valinta kerta elokuva muuten niin kovasti yrittää heijastella 1800-luvun lopun Englantia. Ensinnäkin, naisilla ei ollut käytännössä mitään oikeuksia tuohon aikaan. Hevoshommat sekä muu raaka työ olivat pääosin täysin poissuljettuja naisilta. Naisten tehtävä oli kaunistaa itseään ja olla hiljainen koriste käsipuolessa, ei mitään muuta. Elokuvassa näytetään sekä nuoria tyttöjä että vanhempia naisia, jotka kaikki pukeutuvat ajan mukaan. Mutta sitten tämä ilmeisesti teini-ikäinen Jenny kulkee keltaisessa kauluspaidassa, farkunkaltaisissa housuissa, ratsastussaappaissa ja sininen ponnari hiuksissa. Eikä siinä vielä kaikki. Hän ratsastaa kahareisin, miestensatulassa. Tuosta vain. Tämä on todella irrallinen elementti koko elokuvan kannalta, kun myöhemmin näytettynä Jenny pukeutuukin yhtäkkiä aivan yhtä hienosti kuin muutkin ajan naiset. Jennyn koko hahmo on kerrassaan naurettava. Ymmärrän, että päähenkilöksi on välttämättä haluttu tyttö, mutta sitten 1800-luvun kehyskertomukselle olisi pitänyt tehdä jotain. Näitä elementtejä kun ei vain kertakaikkiaan pysty sekoittamaan keskenään, jos haluaa säilyttää elokuvan järkevänä.

Ajatus on toki kaunis, ja huomioi kohdeyleisönsä (köh). Jennylle annetaan vastuullisia tehtäviä, kuten kirjeen vienti kaupunkiin, ja hän toivoo vilpittömästi, että Musta olisi hänen oma hevosensa. Okei, kuten jo esittelin, pikkutyttönä sulin täysin, kun haavemaailmassaan he voittavat pokaalin esteratsastuksessa. Mutta jos palataan tarinan kontekstiin, Jenny ei naisena olisi voinut osallistua estekilpailuun. Sinänsä unelmoinnissa ei ole mitään pahaa, työskentelihän Joe Greenikin vaivaisena tallipoikana eikä olisi voinut kuvitellakaan pääsevänsä aristokraateille tarkoitettuihin huveihin muuta kuin päiväunissaan. Mutta tästä voisi vetää johtopäätöksen, että elokuva yrittää syöttää katsojalleen sanomaa siitä, kuinka haaveet toteutuvat, koska Mustastahan nimenomaan tulee myöhemmin Jennyn hevonen. Se on aika hämmentävä kontrasti alkuperäistekstille, joka ennemminkin halusi sanoa, ettei kurjuudelle voi mitään, sitä tulee aina vain lisää, mutta ainakin voi yrittää pitää itsensä henkisesti kasassa, ja toivoa, että ihmiset huomioisivat paremmin ratsujaan. Jopa Ginger kokee olonsa hämmästyttävän onnelliseksi Birtwick Parkissa, vaikka kirjassa tätä onnea selkeästi häiritse ettei voinut koskaan olla varma kodin lopullisuudesta.

Kohtalon ja sattuman merkitys tulee kyllä selväksi liiankin kanssa. Uljas Musta sairastuu tyhjästä, ilman että kukaan tekee ratkaisevaa virhettä sen hoidossa, niin kuin se olisi hyvin heikko luonnostaan. Tulipalo ei syty tallioljille jätetystä piipusta, vaan niin ikään sattuman kautta, sillä tuuli puhaltaa palamaan jääneen lyhdyn heiniin. Juonta on osattu tiivistää loogisista kohdista, esimerkiksi Squire Gordonin ensiratsastus Mustalla päättyykin jo tulvan vienneelle sillalle, jossa Musta ennakoi ja samalla pelastaa heidät molemmat hukkumiselta. Tulipalo taas sijoittuu tarinan nopeuttamiseksi hotellin sijaan juuri Birtwick Parkin talliin. Selviytymisen jälkeen Squire Gordon ilmoittaa vaimonsa terveyden heikkenemisen vuoksi, että he muuttavat lämpimämmälle seudulle. Jenny kuiskaa Mustalle dramaattisesti, wherever you go, someday, somehow, I'll find you, you have my word. Vaikka juoni ihailtavasti on varsin totuudenmukainen kirjalle, tässä viimeistään astutaan kokonaan pois vanhasta moraalista, jossa viaton hevonen ei koskaan tiedä kohtaloaan, vaan joutuu jatkuvasti kärsimään ihmisen ikeen alla, ja siirrytään tällaiseen lässyttävään lapsen ja eläimen väliseen suhteeseen, joka on näennäisesti taianomaisempaa kuin mikään muu maailmassa. Kirjassa ei missään nimessä tehty lupauksia kuten tämä, koska useimmiten niillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta toteutua. Siksi Joe Greenin ja Mustan toistensa jälleennäkeminen onkin niin onnellinen yllätys. Tässä versiossa halutaan tuoda katsojalle jonkinlaista varmistavaa turvallisuudentunnetta siitä, että kaksikon tarina tulee jatkumaan.

Seuraavaksi Musta on lyhyen aikaa rikkaan rouva W:n luona, joka on pirttihirmu ja täysi matriarkka. Jonkinlainen patarummun kolina ja vetopasuunan tuuttaus välittää hänen naurettavuuttaan, jossa hän toki itse kuvittelee loistavansa kaiken keskipisteenä. Hienoa. Nyt päästäänkin Sewellin kuvailemaan ryhtiremmiin, eikä minulla oikeastaan ole valittamista, sillä animointi onnistuu välittämään hevosten kipua ja demonstroimaan, miten nämä remmit oikeastaan toimivat, tarjoamalla myös lähikuvaa siitä, miksi hevoset pillastuvat. Ryhtiremmin mainitseminen on ehdottoman tärkeää, sillä sen poistattaminen yleisestä käytöstä oli yksi Sewellinkin päämotiiveista kirjoittaa kirja. Gingerin voimakas ja suuttumuksentäyteinen potku Mustalle, joka aiheuttaa loppuelämän rampautumisen tosin on tässä elokuvassa kertakaikkisen säälittävä. Kun hevoset tajuavat joutuvansa eroamaan toisistaan, ne kaulailevat toisiaan, mikä on ehkä ihan hyvä tapa osoittaa, kuinka hevosetkin voivat kaivata lajitovereitaan. Hieman näille kahdelle yritetään asettaa rakkaustarinan manttelia, mutta onneksi tätä ei viedä sen pidemmälle.

Sitten Musta menee suoraan taksikuski Jeremiah Barkerille, joka on erinomainen mies ja heti alkuun lausahtaa kuuluisan kommenttinsa toisten välittämisestä. Tässä kontekstissa huomio jää kuitenkin vaisuksi, sillä ympärillä meuhkaavat muut kuskit ölisevät kuin humalaisina. Barker ei kylläkään juonut, mutta kuulostaa silti kuin laukoisi känniviisauksia. Enemmän Jeremiahin luonteesta kertoo se, että tämä käy peittelemässä toisen kuskin hevosen, kun tällä itsellään on niin kiire keitolle. Mustalla on kuitenkin silmälaput, vaikkei Jeremiah niitä käyttänytkään. Toinen hevonen paljastuu Gingeriksi, joka murheissaan kuvailee heitä molempia vanhoiksi ja kuluneiksi. Tämä ei kuitenkaan näy mitenkään hevosten olemuksessa tai piirrostyylissä. Kirjassa Ginger oli niin lopenuupunut, että totesi suoraan Mustalle haluavansa kuolla. Musta itse kuvaili, että jos miehet olisivat armollisia, he ampuisivat hevosen ennemmin kuin antaisivat sen työskennellä kunnes viimeisetkin voimat ehtyvät. Elokuva tyytyy voivottelemaan, ettei kaksikko näe enää toisiaan, eikä tämä edes tule pitämään paikkaansa. Sekö oli hevosena elämisessä kurjinta? Miten olisi pelkästään jo taistelu hengissä selviytymisestä?

Lontoossa on aivan järjettömän paljon lunta, en tiedä mitä kumman Alaskaa kaupungista on yritetty vääntää. Ennemmin Musta kuvailee kirjassa viiltävää tuulta ja sateen tuomaa kosteutta, jotka tekevät ilmasta hengenvaarallisen kolean, ei nietoksia. Uljas Musta jää taksimatkallaan hankeen kiinni ja kaataa koko asiakkaita kuljettavan kabinetin. Kirjassa tämä matka selvittiin ilman ongelmia, ainoastaan Jeremiah sairastui sen seurauksena ja joutui luopumaan hevosestaan. Nyt Musta joutuu myyntiin kaatumisensa vuoksi, minkä jälkeen on vuorossa elokuvan naurettavin laulu: At the Fair. Hevoset käyskentelevät markkinoilla vapaasti upeilla vihreillä ruohoniityillä, ovat innoissaan ja jokainen niistä haluaa tulla ostetuksi. Kirjassa Musta kammosi kummallakin kerralla hevosmarkkinoita, sillä ne olivat täynnä loppuunajettuja, toivonsa menettäneitä, halvalla teuraaksi ja koiranruuaksi meneviä hevosia. Ne olivat nimenomaan pelottavia tilanteita, joissa kuka tahansa julma ihminen saattoi viedä hevosen pois, koska ainoastaan raha puhui. Elokuvassa taas kohtauksen kirkkaat värit, panoraamakuvaus ja tasainen rallatusrytmi ilmentävät jotain aivan muuta.

Mustan myyjä painottaa, että hevosella on vanhuuttaan kannettavana 'vuosien tieto'. Kirjassa hevonen ei ollut niin iäkäs, se vain tarvitsi lepoa 'tullakseen takaisin nuoreksi', koska näytti uupumukseltaan reippaasti vanhemmalta. Eli ikä tuo nyt mukanaan kokemusta, ei vaivoja. Musta myydään hämmentävästi 21 punnalla (vai oliko tämä nyt guineaa, shillinkiä, tiedä näistä vanhan ajan valuutoista), vaikka tässä vaiheessa tämänikäinen hevonen menisi korkeintaan vitosella (minkä vuoksi Mustakin pelkäsi, että nyt se joutuu taas surkeaan kotiin, koska oli halpa löytö). Deus ex machina vanha ystävämme Jenny astuukin esiin nyt aikuisena naisena, ja tutkimatta Mustaa julistaa tunnistavansa hevosen jo kaukaa, niin että Mustakin säikähtää. Kirjassa Joe Green kuitenkin tutki ensin Mustan merkkejä ja löysi jopa sen salaisen valkoisen täplän ennen kuin teki mitään johtopäätöksiä. Jenny onkin ilmeisesti joku meedio. Hämmentävällä tavalla Jenny ja myös hänen miehensä ja lapsensa ovat kovin korkealuokkaisesti puettuja, siis nousseet yhtäkkiä porvaristoon, eivätkä työskentele enää palvelusväkenä. Voin kyllä vakuuttaa, ettei tämä ollut 1800-luvulla mahdollista, sillä jos synnyit työläiseksi, työssäsi myös kuolit. Myös Jennyn poika ratsastelee täysin huvin vuoksi Mustalla sen sijaan että olisi töissä, mikä olisi ollut mahdollista vain herrasväen muksuille. Lisää kahdella jalalla seisovia traileriposeerauksia. Elokuvan usko unelmiisi -loppukaneetin viimeistelee Ginger, joka niin ikään päätyy lapsen ratsuksi, myydään samoilla markinnoilla nuorelle tytölle, eikä romahda ja kuole keskelle lontoolaista katua, josta se joudutaan kärryillä kantamaan pois, kuten kirjassa.

Animointimokia on paljon, ja välillä tuntuu, että työ olisi viimeistelty hutaisemalla. Birtwick Parkissa näyttäisi olevan yhdessä kohtauksessa yhtäkkiä jopa kahdeksan hevosta, vaikka vain neljä esitellään, ja kirjassa niitä oli yhteensä viisi. Framessa näkyy, että ovi on auki, kuvakulma vaihtuu, ja yhtäkkiä se onkin kiinni. Väritysvirheitä esiintyy jonkin verran. Uljas Musta ontuu väärää jalkaa (hevosesta katsottuna vasempaa) ja väitetään sen olevan vanha vaiva, mutta todellisuudessa aikaisemmin selkeästi näytettiin, että Musta loukkasi oikeanpuolimmaisen jalkansa. Nämä varmaan kertovat omaa kieltään elokuvan pienestä budjetista. Jo elokuvan kansikuva yrittää kovasti myydä itseään hevoshulluille tytöille, missä se varmasti onnistuukin. Mutta tarina hevosen huonosta kohtelusta ja eläinten oikeuksista jää hyvin vaisuksi: monet paheet on vaihdettu sattumiksi, ja ennemmin elokuva kiirehtii saattamaan toisistaan erotetut ystävykset takaisin yhteen, jotta päästään taas karauttamaan kohti auringonlaskua.


***/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti