perjantai 17. huhtikuuta 2015

Erämaan kutsu (elokuva, 1997)


The Call of the Wild: Dog of the Yukon
1997, 91min
ohjaaja: Peter Svatek
käsikirjoitus: Graham Ludlow

Tämän elokuvan äitini osti minulle joskus muinoin lahjaksi, kun dvd-elokuvat vasta kasvattivat suosiotaan vuosituhannen alussa. Nimi ja kannessa komeileva maininta Jack Londonista saivat hänet vakuuttumaan, että pitäisin tästä. Ja pidinkin, vaikka kovin montaa kertaa en sitä katsonutkaan. Sittemmin olen kuullut kehuja, että tämä olisi kaikista todenmukaisin ja tarinalle uskollisin versio Erämaan kutsusta. Pyöräytettyäni sen dvd-soittimeen tällä kertaa heti vuoden 1972 filkan jälkeen, on sanottava, että väitteessä on kieltämässä runsaasti perää. Ainakin positiivisia merkkejä tästä kunnianhimoisesta yrityksestä löytyy: jo elokuvan alkuun on ripoteltu vanhoja seepiakuvia kultaryntäyksestä luomaan mielikuvia siitä, minkälaista aikaa tämä todellisuudessa oli.

Siinä missä edellinen arvostelemani elokuva kärsi siitä, ettei tarinan päähenkilö, uljas sekarotuinen Buck, päässyt loistamaan roolissaan ja painopiste lipesi lopulta kokonaan kuvaamaan ihmisten kohtaloita, tämä elokuva pyrkii alusta loppuun painottamaan, että Buckin tarina on se kaikista tärkein ja merkittävin. Tämä on toteutettu yksinkertaisesti, mutta äärimmäisen toimivalla tavalla käyttämällä Richard Dreyfussin seesteistä kertojaääntä. Kertojan lausahdukset ovat usein suoria tai hieman lyhennettyjä lainauksia Londonin tekstistä, mikä tekee tunnelmasta uskottavan. Edelleen peräänkulutan Buckin rotua, koska London itse niin tarkasti rajasi eroja eri koirarotujen välille. Buckia edustamaan on valittu tällä kertaa leonberginkoira, mikä ei ainakaan omasta mielestäni ole lainkaan hullumpi valinta esittämään collie-bernhardinkoiraa. Buckhan on iso, voimakas, molossimainen, ja sillä on kullanruskea, kiiltävä turkki. Koira itseasiassa muistuttaa hyvinkin paljon kirjan alkuperäiskuvituksessa esiintynyttä nelijalkaista. Sillä on surulliset, mietteliäät silmät, mutta tarvittaessa se osaa olla uhkaava ja pelottava, kuten Buckin.

Vaikka kyseessä on ilmeisesti suoraan televisiolevitykseen tehty pienen budjetin filmi, esimerkiksi elokuvan kameratyöskentelyssä on ilahduttavalla tavalla hoksattu seurata maailmaa koirien näkökulmasta, eli matammalta kuin ihmisen silmin. Koirat ovat usein kuvan keskiössä, ja niiden henkilöhahmoihin on kiinnitetty paljon huomiota. Esimerkiksi Spitzin rooliin on minusta todella osattu valita viileäkatseinen, julmalla tavalla tyyni koira. Se mikä tietysti näissä näytellyissä elokuvissa on ongelmana, on etteivät koirien taistelut näytä aidoilta. Edellisessä elokuvassa asia oli ratkaistu käyttämällä kömpelöitä kuvausratkaisuja ja erikoistehosteita, tässä paljon on päätetty jättää sopivasti näyttämättä, jolloin tilanteet vaikuttavat jopa hieman vaisuilta yhteenotoiksi. Toisaalta tämänkaltainen leikkaus on varmaan ainoa järkevä tapa, jolla viedä tarinaa eteenpäin, kun työskennellään oikeiden koirien kanssa. Koirien näyttelijäsuorituksissa ei ole muuten minkäänlaista valittamista, elokuvasta - näkee, että niiden kouluttamiseen ja esimerkiksi katseiden oikeanlaiseen suuntaamiseen on nähty vaivaa.

Juonellisesti elokuva seuraa vahvasti kirjaa, ja olennaisimmat tapahtumat on pyritty säilyttämään. Onpa tähän saatu mukaan myös näyttävä episodi, jossa Buck pelastaa Thorntonin koskesta, mikä toimii hienona kliimaksina kaksikon jakamattomalle suhteelle. Vaikka kirjassa Buck ihannoi Thorntonia vilpittömästi jo ensi hetkestä lähtien, tässä elokuvassa koira realistisesti tunnustelee etäisesti ensin kauempaa, kunnes oppii luottamaan uuteen omistajaansa. Se kertoo siitä, kuinka Buck on oppinut pohjoisen varaukselliset tavat, ja kasvanut uudenlaiseksi koiraksi.

Karhun kaataminen puolestaan on omasta mielestäni jokseenkin turha kohtaus. Toki se, että karhu on täynnä intiaanien nuolia, maalailee tarinan lopetusta, mutta koira ja karhu vaikuttavat olevan lähinnä ärtyneitä toisistaan, mikä syö hetken vaikuttavuutta ja tarkoitusta. Mutta juonen sijaan ainoa asia, mikä elokuvassa todella häiritsee, on koirien ja ihmisten vähäisyys, joka varmaan johtuu siitä, ettei määrärahoja ollut kamalasti käytettävissä. Esimerkiksi Perrault taittaa usean sadan kilometrin matkan lopulta vain kolmella koiralla: Buckin, Daven ja Sol-leksin avustuksella. Todennäköistä? Ei.

Elokuva etenee rauhallisesti ja kiirehtimättä, maalaillen hitaasti Buckin muutosta, eikä katsojalle milloinkaan tule epämiellyttävää oloa ja epävarmuutta siitä, kenestä elokuva oikeastaan kertoo. Tämä kävisi hyvin vaikkapa opetusvideosta - liekö se ollut jo tekijätiiminkin mielessä. Vaikka ihmisnäyttelijät ovatkin siis toissijaisia, täytyy todeta, että Rutger Hauer tekee kunnioitettavan suorituksen John Thorntonina: tämä on se minun mielikuvieni Thornton, vähän nuhjuinen, itsevarma mutta herkkä, ei mikään leuhkiva peluri vaan muutaman sanan, lupauksensa pitävä mies.

Elokuvan maisemat ovat erittäin kauniit, ja kehystävät elokuvaa huomattavasti paremmin kuin (Suomen tai Norjan) Lapin tunturit: nyt kuvitus oikeasti antaa ymmärtää, että todella ollaan jylhillä Alaskan ja Kanadan rajamailla. Luonnon komeat värit, varsinkin Buckin ulvoma hehkuva taivas, pääsevät oikeuksiinsa. Maanläheinen puvustus ja lavastus ovat hyvin asialliset, eivätkä esimerkiksi rakennukset näytä enää ensimmäisestä tuulenpuuskasta romahtavilta, kuten vuoden 1972 vanerihökkelit. Miinusta tulee vain jokseenkin tunnelmaa latistavasta taustamusiikista, sillä se kuulostaa auttamattomasti kumartavan vähän Tunteita ja tuoksuja -tyyppisen ysärihissimusiikin puoleen.


Kaiken kaikkiaan tätä elokuvaa on todella miellyttävä katsoa. Tekijät ovat ymmärtäneet, että tarina kertoo koirasta, mutta myös kerrotaan koiran perspektiivistä, ja etenkin kuvausratkaisut ovat todella nokkelia. Koiranäyttelijöiden taitoja on myös hyödynnetty oivallisesti. Mutta vaikka kertomuksen realistinen ote säilyy loppuun asti, välillä toivoisi, että tasaisten siirtymien sijaan tiettyihin kohtauksiin olisi rakennettu enemmän jännitteitä. Londonin kirjassahan on vain seitsemän kappaletta, jotka ovat kuin toisistaan erillisiä jaksoja. Elokuvassa ilmeisesti on pyritty tasoittamaan näitä eroja, mutta vähän riskittömästi. Tällaisenaan elokuva nimittäin jää loppupeleissä hieman pliisuksi, eli vieläkin löytyisi tilaa uudelle ohjaajavirtuoosille, joka haluaisi lähteä kuvaamaan koiria pohjoisessa.

Sillä välin, tämä on varmasti paras vaihtoehto sellaiselle, joka haluaa tutustua Erämaan kutsuun näyteltynä elokuvaversiona.

***/5

______________________
Vielä yksi Erämaan kutsu -aiheinen arvostelu on tulossa, sitten gradumuistiinpanot tästä teoksesta ovat lopullisesti sinetöity. Kyseessä on erittäin harvinainen animaatio, kanadalais-irlantilainen tuotanto 90-luvun alusta. Onnistuin löytämään aluekoodittoman dvd:n, joten jahka se USA:sta ottaa saapuakseen ja vieläpä toimii, aion siitä jokusen sanan jaaritella.

On kuitenkin jo korkea aika siirtyä muihin kirjoihin ja animaatioihin. Seuraavaksi vuorossa on Anna Sewellin Uljas Musta. Siitä matka jatkuu Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan, Richard Adamsin Ruohometsän kansaan ja näiden kaikkien lukuisiin animaatioversioihin, jotka ovat niin amerikkalaista, eurooppalaista, neuvostoliittolaista, kuin aasialaistakin alkuperää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti