torstai 16. huhtikuuta 2015

Erämaan kutsu (elokuva, 1972)

Vaikka olenkin ensisijaisesti kiinnostunut eläinromaanien animaatiosovituksista, mieleeni juolahti, että yksi tapa arvioida juuri animaatiota tarinanvälittäjänä olisi vilkaista myös näyttelijöillä toteuttuja elokuvasovituksia ja katsoa, herättäisivätkö ne jotain uusia ajatuksia. Erämaan kutsusta esimerkiksi on tehty noin kymmenkunta elokuva- ja tv-ohjausta, joista päädyin valitsemaan kaksi. 


The Call of the Wild
1972, 103min
ohjaaja: Ken Annakin

Vuoden 1972 brittiläistulkinta Jack Londonin klassikkotarinasta on tiettävästi yksi tunnetuimmista elokuvaversioista, sillä sen on ohjannut tuotteliaana muistettu Ken Annakin, ja sitä tähdittää Oscar-palkittu Charlton Heston. Sekä Helsingin Sanomien lyhyt artikkeli että Contemporary British and Irish Film Directors: A Wallflower Critical Guide -kirja mainostivat, että elokuva on kuvattu Suomen Lapissa, joten tartuin siihen varsin innokkaasti. Kieltämättä maisemat näyttivät todella tutuilta porotokkineen ja tuntureineen, mutta pettymys oli valtaisa, kun lopputekstien lomassa sitten seisoi isolla, että "made on location in Norway". No, kylläpähän nykypäivänkin brittiläiset ovat hämmästelleet minulle ääneen, että onko Venäjän ja Ruotsin välillä todellakin jokin oma maansa, eli tässä voi olla virheenpoikasta ihan kummalta taholta vain. Kenties kuvaukset on toteutettu mystisellä raja-alueella! Olin kiinnostunut tästä versiosta myös siksi, sillä Charlton Heston hyppää esiin myöhemminkin kun pääsen etenemään Viidakkokirjaan. Siitä lisää kuitenkin myöhemmin.

Tämän elokuvan nimi voisi yhtä hyvin olla Charlton Heston of the Wild, niin paljon John Thorntonia esittävälle näyttelijälle on annettu screeniaikaa, että koko tarinan juoni on päädytty rakentamaan täysin uusiksi. Eikä missään nimessä hyvällä tavalla. Ilmeisesti Heston avautui asiasta myöhemmin omaelämäkerrassaan kehottamalla ihmisiä välttämään tämän elokuvan katsomista. Erinomainen vinkki, ellen sanoisi. Minusta elokuva kokoaa Buckin tarinan kokoon äärimmäisen huteralla tavalla. Tämä ei ole enää tarina koirasta, joka villiintyy ja juoksee lopulta susilauman kärjessä kuutamoöinä, jossa sivilisaatio korvataan primitiivisyydellä. Tämä on tarina koirasta, joka seuraa omistajaansa John Thorntonia alusta loppuun, etelästä pohjoiseen, kunnes ukko menettää veivinsä ahneena ja kullanhimoisena ja juotuaan jokusen motillisen viskiä.

En oikein tiedä, mistä edes aloittaisin. No, Buckia esittää saksanpaimenkoira. Koska sudet puolestaan on korvattu kippurahäntäisillä siperianhuskeilla, on todella vaikea aluksi hoksata, milloin ne ovatkin susia, eivätkä enää niitä vetokoiria. Elokuvan ensimmäiset kaksi minuuttia ovat myös sen ainoat lupaavat hetket: tuolloin esitetään pohjoisen maisemakollaasia, jossa koirat lahtaavat hurjasilmäisinä poroja, kerrotaan intiaanien joukossa kulkevasta legendasta, ja Buck katsoo jään läpi hukkuneen omistajansa, Thorntonin kasvoja. Tämä on ainoa kohtaus, jolloin Buckille annetaan edes jonkinlainen ääni. Koko loppuelokuvan ajan tarinan varsinainen päähenkilö painetaan täysin taka-alalle ja lyödään komeron ovi lujasti kiinni.

Buckin kunniakas elämä alkaa siis siitä, kun lapset sonnustavat sen nukenvaatteisiin ja kikattavat vielä päälle leikkien lomassa. Lasten isoisä kehuskelee, että tätä nykyä pohjoisessa hyvät koirat ovat painonsa arvosta kultaa, jolloin palvelijan silmät pyörähtävät vähän liiankin korostetusti. Hetkeä myöhemmin lasten laitettua nukkumaan, tämä ilkeä Manuel, tympääntyneenä isäntäänsä, ryöstää rahantarpeessaan Buckin mitä kyseenalaisimmalla tavalla, eli laittamalla lihakimpaleen narun päähän ja vetämällä sitä porstualla makoilevasta koirasta poispäin. Poissa on syväluotaava kuvaus siitä, että Buck luotti Manueliin, kunnes äkkiä huomasi tulleensa petetyksi. Jo siis Santa Claraa kuvaava lyhyt aika aiheuttaa kalseita inhonväristyksiä. Enemmän tämä välikohtaus kuvastaa isännän harmittelua siitä, kun hän on tullut jo niin vanhaksi, ettei voi lähteä kokeilemaan onneaan kullankaivuussa - toisin sanoen, Klondikeen lähteminen on jännittävä, fantastinen seikkailu, jonka vain harvat saavat kokea. Jippii, nyt se sitten alkaa!

Elokuvan toteutus on kerrassaan kummallinen. Monesti kuvataan vain yhtä ärisevää koiraa kerrallaan, ja kun näitä irrallisia shotteja näytetään peräkkäin, yritetään synnyttää vaikutelma "toisilleen vihaisista" hurtista. Sitten kun koirien varsinaista nahistelua tulee ruutuun, koirien ruumiinkieli kielii jopa leikistä, mutta päälle on vedetty eri ääniraita, joka onkin aggressiivinen. Koirien reaktiot vaikuttavat hyvin teennäisiltä ja pakotetuilta. Ketsuppia koirien turkissa ei säästellä. Kun punatakkinen mies koulii Buckia, kartuniskujen päälle on jälleen liimattu uusi äänimaailma, joka muistuttaa liikaakin 60-luvun Batman -tv-sarjaa. Smack! Pow! Näyttelijöiden tapa käsitellä koiria on läpi elokuvan hyvin omituista, ja välillä ei kyllä voi olla varma, onko koiria valitettavasti myös satutettu kuvausten aikana. Eräässä kohtauksessa jahdataan jäniksen sijaan sinikettua, joka vaikuttaa oikeasti ahdistuneelta ja hätääntyneeltä. Mistä lie turkistarhalta käyty hakemassa kuvauksia varten ja heitetty suoriltaan häkistä hankeen.

John Thornton on postimies, joka ostaa Buckin punatakkiselta mieheltä viedäkseen sen Klondikeen. ...Anteeksi, irrotan kämmenen otsastani. Klondiken lavastukseen on eksynyt muun muassa vähintäänkin mielenkiintoisia hevosenraatoja sekä tulennielijä. No, aluksi John Thorntonin ja Pete Smithin matkanteko ja postinjako sujuu jouhevasti, mitä nyt heidän valjakkoansa johtava Spitz tappaa aina jonkun koiran saadessaan siihen tilaisuuden. Postimiesten päästyä Dawsoniin Thornton eksyy kapakkaan, jossa ihastuu yhteen verkkosukkia vilauttelevista naisista. Buck häiritsee parin tanssia, jolloin Thornton ystävällisesti kehottaa sitä painumaan hemmettiin. Joku epämääräinen kanadanranskalainen liikemies tarjoutuu ostamaan Thorntonin maineikkaan valjakon, mutta koska Thornton kieltäytyy, ja liikemies katkeruuksissaan ei kestä Thorntonin lämmitellessä kapakan kauneimman ruusun kanssa, tämä järjestää ryöstön.

Näin koirat lopulta päätyvät eri omistajille. Kun Buck on poissa, Thornton jatkaa rakastajansa kanssa muhinointia. Toinen Buckin uusista omistajista jäätyy kuoliaaksi jalaksilleen ja nääntyneet koirat vetävät lastin siitä huolimatta uuteen kaupunkiin, toisena on Halin, Charlesin ja Mercedeksen muodostama tuttu kolmikko, joiden tarkoituksena on kuvastaa, miten pohjoisessa ei ainakaan pärjää. Mercedeksellä on oikein leopardinnahkaturkki, joten kerta keinonahkaturkkia ei oltu vielä keksitty 1800-luvun lopussa, kovasti mietin, mistä asti moinen takki oli oikein hankittu. Koirien ollessa heidän omistuksessaan elokuva etenee ehkä eniten myötähäpeää aiheuttavaan kohtaukseensa, jossa hyytävä "susilauma" ajaa heitä takaa jään yli. Hämmästyttävällä tavalla Thornton onnistuu irrottamaan törröhuulensa naisen kasvoja imeskelemästä ja yhtäkkiä kuin taikaiskusta ilmestyy keittelemään kahvia muina miehinä Yukon-joen rannalle, samalla kun Buckin johtama valjakko karauttaa ohitse. Pienen haulikonheiluttelun jälkeen koira päätyy takaisin vanhalle omistajalleen, ja he palaavat kotiin.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Sama tuttu pahisliikemies haluaakin yhtäkkiä tappaa Buckin, sillä se on hänen mukaansa vesikauhuinen hirviö. Buck vetää rekeen lastatut muutaman sata kiloa jauhoja osoittaakseen, että on oikeasti kulmakunnan voimakkain vetokoiraa, eikä sitä siksi kannata tappaa. Thorntonin rakastaja kuitenkin neuvoo kaksikkoa katoamaan kaupungista kunnes tilanne rauhoittuu. Thornton kehittelee samalla itselleen vainoharhaisen ajatuksen, että hänen rakastajansa onkin kaikkia liehittelevä lumppu, ja lähtee. Tällä reissulla Buck löytää siperianhusky -puolisonsa, jolta Thornton sen vielä ehti pelastaakin.

Thorntonin ja Buckin viimeiseksi jäävä retki puolestaan sijoittuu kartassa näkyvälle epämääräiselle alueelle, josta kumpikaan ei enää palaa. Can-can-naikkonen haluaisi asettua aloilleen tämän jo yli tunnin kestäneen on/off-suhdejankkaamisen jälkeen, mutta Thornton, kaikesta ahneuden vastustamisestaan huolimatta, kokee yllättäen ettei voi olla kunnianarvoinen herrasmies, jos ei ole myös rikas ja omaa kasakaupalla kultaa. Matkalla Thornton löytääkin hylätyn kummitusmörskän. Buck tippuu pihalla olevaan kuoppaan ja sen sijaan, että Thornton olisi millään tavalla kiinnostunut tuskissaan huutavasta koirastaan, hän iloitsee, sillä kuopan seinät ovat kullalla vuoratut. Iloa ei riitä pitkäksi aikaa, kun intiaanit tuikkaavat kämpän tuleen ja ampuvat Thorntonia kiväärillä, samalla kun saksanpaimenkoira-Buck ihailee omia, puhdasrotuisia siperianhuskypentujaan.


En suosittele tätä elokuvaa kenellekään, en edes vanhojen elokuvien ystäville, koska olen nähnyt jopa parempia mustavalkoisia mykkäelokuvia, kuin mitä tämä teos on. Käsikirjoitus on täysin ala-arvoinen, ja tarina on täysi varjo entisestään, suorastaan käsittämätön, todella lapsellinen ja typerä, minkä takia säästän tällä juonitiivistelmällä kaikilta vaivan ja hukkaanheitetyn ajan, joka olisi voinut mennä tämän elokuvan tuijotteluun. Edes olennaisimpia yksityiskohtia ei ole säilytetty, esimerkiksi Buck nukkuu alusta loppuun asti teltassa ihmisten kanssa, niin kuin kunnon alkukantainen hukka nyt ainakin. Aika on myös auttamattomasti ajanut näiden mitättömien erikoistehosteiden ohitse. Tässä on oivallinen tyyppiesimerkki, miten eläimen perspektiivistä kuvattua kerrontaa ei ainakaan kannata lähteä taivuttamaan elokuvaksi. Ehkä taustalla on ajatus, että puhumattomista eläimistä on vaikea tehdä mielenkiintoisia. Mutta muuttamalla tarinan päähenkilöä se ei ainakaan onnistu. Tästä elokuvasta on hukassa niin teemat, motiivit kuin moraalitkin, tämä on kuin vitsi. Mies ei rakastakaan koiraa vaan kultaa, kunniaa, kapakoita ja kullanmurua.

*/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti