tiistai 21. huhtikuuta 2015

Anna Sewell: Uljas Musta


Alun perin en suunnitellut sisällyttäväni Anna Sewellin Uljasta Mustaa graduuni, mutta toisin kävi. Käytän aktiivisesti Goodreads -sovellusta puhelimellani, jota voi käyttää esimerkiksi lukemiensa teosten luettelointiin, uusien kiinnostustenkohteiden etsimiseen ja luonnollisesti arvosteluiden vertailuun muiden käyttäjien kanssa. Joku oli sitten kirjoittanut juuri tästä kirjasta pitkähkön, tulenkatkuisen kritiikin, ettei kuuna kullan päivänä antaisi sitä lastensa luettavaksi, sillä ei heidän tarvitse tietää mitään tällaisesta eläinten kohtelusta, sairauksista tai kuolemasta, he kyllä oppivat kaiken ajan kanssa kasvaessaan aikuisiksi. Olin aika pöyristynyt moisesta ulosannista, joten kaivoin lapsuudenhuoneeni kirjahyllystä Nuorten Toivekirjaston version, sillä teos oli yksi lapsuuden suosikkejani. Olin varma, että kyseinen vanhempi oli tavalla tai toisella ymmärtänyt hevosklassikon keskeisen sanoman väärin.

Sain myöhemmin selville, että tiettävästi Uljaasta Mustasta on olemassa vain yksi ja ainoa, Liisa Tuliniemen suomennos (vaikka erilaisia painoksia onkin useita), mikä ei itsessään ole huono käännös. Mutta sen vika piilee siinä tosiasiassa, että sitä on lyhennetty. Hankittuani käsiin englanninkielisen version kävi ilmi, että yksittäisten kohtausten lisäksi jopa kokonaisia kappaleita oli sensuroitu. Kävinkin hyvin innokkaasti kiinni tekstiin, joka oli jäänyt minulta vuosia sitten kuulematta.

Uljaasta Mustasta on olemassa useita harhakäsityksiä, joihin myönnän sortuneeni joskus itsekin. Totta on se, että romaani inspiroi myöhemmin lukuisia nuortenkirjailijoita kirjoittamaan hevosista, ja antoi osviittaa sitä myöten kokonaan uudelle genrelle, eli siis pääosin nuorille tytöille tarkoitetulle hevoskirjallisuudelle. Mutta teos ei missään nimessä ole kertomus lapsen ja mustan hevosen ystävyydestä, kuten moni voisi olettaa. Lukuisat elokuva- ja televisioversiot, jotka ainoastaan hyödyntävät kirjan ikonista nimeä, ovat usein sisällöltään täysin erilaisia. Tämä ei ole tarina perheen lemmikistä, kilpahevosesta, lasten pelastajasta tai juonelle toisarvoisesta henkilöhahmosta. Jo kirjan alkuperäinen nimi, The Autobiography of a Horse, jolla teos julkaistiin vuonna 1877, kertoo, että kyse on nimenomaan omaelämäkerrasta, joka myös kerrotaan ensimmäisessä persoonassa.

Ennen kaikkea on ymmärrettävä, ettei Uljasta Mustaa oltu alunperin tarkoitettu lastenkirjaksi. Sen oli tarkoitus kuvauksellaan paljastaa, miten raakaa hevostenkäsittely oli viktoriaanisessa Englannissa, mutta ennen kaikkea protestoida sitä vastaan. Tämä kirja kävisi hyvin myös opetustekstistä, sen tarkasti verran hevosenhoidosta kerrotaan, ja nämä tiedot edelleen pitävät paikkansa (kuten  se, että hevosen iän voi tarkistaa sen hampaista, tai että kylmän veden juottaminen liikunnan jälkeen voi laukaista ähkyn ja niin pois päin). Kirja ei kaunistele, kuinka muotia seuraava hevostenkäsittely ajaa eläimet loppuun ja ennenaikaiseen hautaan. Erityisesti Sewell kritisoi 'ryhtiremmiä' (eng. bearing rein) jonka tarkoituksena on siis pitää väkisin hevosen päätä mahdollisimman ylhäällä. Ryhtiremmin aiheuttama epämukava asento esti hevosia paitsi vetämästä kunnolla, myös säteili toistuvasti kipua niiden jalkoihin.

Vuonna 1821 Richard Martin esitteli Englannin parlamentissa ensi kerran lakiesityksen eläimiin kohdistuvien julmuuksien rajoittamiseksi. Tuolloin esitys naurettiin pihalle täysin merkityksettömänä. Mutta jo vuotta myöhemmin saatiin aikaiseksi maailman ensimmäinen eläintensuojelulaki, joka käsitti karjan (lehmät, lampaat) lisäksi myös hevoset. Käytännössä asenteet kuitenkin muuttuivat todella hitaasti, eikä Sewellin aikana ollut mitenkään tavatonta, että monet lain määräyksestä huolimatta kohtelivat eläimiään kaltoin. Jos joku kanteli, tätä pidettiin tyhjänpäiväisenä vasikoijana. Eläinten hyvää huolenpitoa pidettiin hyvin vapaamielisenä ja jopa pöyristyttävänä ajatuksena, sillä eläin oli ihmiselle hyödyke, kulkuväline, jonka loppuun kulutettua pystyi helposti vaihtamaan uuteen. Kuulostaako vähän myös Jack Londonin ajatuksilta...?

Anna Sewell itse oli erinomainen hevostenkäsittelijä, mutta valitettavasti joutui luopumaan ratsastuksesta jo 35-vuotiaana. Lapsuudenonnettomuuden myötä Sewell jäi pysyvästi rammaksi, ja hänen terveyttään heikensivät myös punahukka, krooninen hepatiitti sekä tuberkuloosi. 'Pienestä kertomuksestaan', joka myöhemmin jalostui romaaniksi, Sewell oli hyvin ylpeä, vaikka sairauden jättämät jäljet ja kirjoittajansa jatkuva hengästyneisyys heijastuvat myös tekstissä. Tästä johtuen jopa kirjan englanninkieliset painokset ovat hyvin erilaisia: alkuperäinen teksti oli täynnä kirjoitusvirheitä, joten vuosien mittaan eri kustantamot ovat ottaneet vapaudekseen "korjata" kirjaa. Osa näistä teoksista on kadonnut ajan saatossa. Oma versioni on restauroitu laitos, joka on pyrkinyt säilyttämään myös nämä kauneusvirheet, sekä löydettyjen eri julkaisujen väliset hienoiset erot. Sewell kuoli muutamia kuukausia kirjansa julkaisemisen jälkeen, mutta ehti nähdä, kuinka romaani alkoi kohota ennennäkemättömään suosioon.

Vuonna 1923 eräs kriitikko väitti, että vain Raamattua olisi painettu enemmän kuin Uljasta Mustaa sitten painokoneiden keksimisen. Tiedä häntä, mutta jo vuonna 1935 kirjaa oli myyty maailmanlaajuisesti yli 20 miljoonaa kappaletta, ja vuonna 1995 peräti 40 miljoonaa kappaletta. Määrä on kieltämättä huikea: esimerkiksi Charles Dickensin koko tuotantoa oli myyty vuoteen 1995 mennessä 50 miljoonaa kappaletta. Uljas Musta puolestaan on kirjailijansa ainokaiseksi jäänyt teos (ja pelkästään Dickensin romaaneja on jo yli tusina). Osittain suosio selittyy sillä, että Uljasta Mustaa jaettiin esimerkiksi Amerikassa ilmaiseksi hevosmiehille ja se eksyi nopeasti myös koulujen pulpetteihin kirjallisuuden oppimateriaaliksi.

Kirja on todella helppolukuinen, sillä kappaleet ovat lyhyitä ja kieli on erikoissanastoa lukuunottamatta kohtalaisen helppoa. Uljas Musta, josta ei tiedetä, oliko se ori vai ruuna (eli kastroitu ori), on kertojaääneltään hyvin pehmeä ja lempeä. Sävy oli ennenkuulumaton kuvastamaan miestä korostettujen sukupuolirajojen aikana, sillä maskuliinisuuden puutteessa se kuvasti tietynlaista epävarmaa androgyyniyttä. Emeritusprofessori Adrienne E. Gavin (joka muuten on työskennellyt samassa kaupungissa, tosin toisessa yliopistossa kuin minä) uskoo, että tässä voisi piillä syy siihen, miksi kirja leimataan auttamattomasti lastenkirjallisuudeksi: 

Black Beauty's own childlike naivety about the human world, which mirrors a child's perspective on the often incomprehensible adult world, undoubtedly assisted the novel's fleet transition into a children's book. Like a child under adult control, he is in the charge of humans who make decisions about his name, his training, his daily activities, his food and shelter, his (unjust) punishment for perceived infractions, and when he must move homes. His infantilized voice also positions him as a being in need of care and protection, thus heightening readers' empathy and their distress over the injustice and cruelty he meets.

Aikaisempi viittaus Raamattuun ei ole täysin tuulesta temmattu, sillä kirja heijastelee voimakkaasti kristillisiä moraaleja. Sewell itse kuului kveekariliikkeeseen, ja teki runsaasti vapaaehtoistyötä. Kveekareiden uskon kulmakiviä ovat rauha ja väkivallattomuus, yhteisöllisyys, tasa-arvoisuus sekä vaatimaton elämä. Rappeutuvasta terveydestään huolimatta Sewell oli henkisesti vahva nainen, eikä pelännyt lausua periaatteitaan ilmentäviä mielipiteitään ääneen. Onkin usein ajateltu, että kuvatessaan hevosen elämää, vangittuna omaan olemukseensa ja käyttötarkoitukseensa, Sewell kertoi samalla itsestään, joka ruumiinheikkoudessaan joutui pysymään lukittautuneena huoneeseensa päivästä toiseen.

I could have groaned too, for I was suffering intense pain both from my foot and knees; but horses are used to bear their pain in silence. I uttered no sound, but I stood there and listened.

Uljas Musta voisi hyvin olla tarina kunnollisesta kristitystä. Musta hyväsukuinen hevonen, jossa on runsaasti täysiveristä verta, saa hyvän alun elämälleen: sitä ei pakoteta työhön liian nuorena, ja se opastetaan tehtäväänsä maltilla ja kärsivällisyydellä.

My mother told me the better I behaved, the better I should be treated, and that it was the wisest always to do my best to please my master; 'but', said she, 'there are a great many kinds of men; there are good thoughtful men like our master, that any horse may be proud to serve; but there are bad cruel men, who never ought to have a horse or dog to call their own.

Hevonen nimetään tarinan edetessä lukuisia kertoja, ja se siirtyy omistajan kädestä toiseen. Äidin varoitus pitää paikkansa, ja joidenkin omistajien kanssa Musta luulee kuolevansa kivusta ja tuskasta, kun taas toiset ymmärtävät, että puhumattomuudestaan huolimatta hevonen ei ole tyhmä tai laiska eläin, vaan silläkin on tunteet. Mutta vaikka Mustalla kuinka tekisi mieli toisinaan alentua toisten, pilattujen ja luovuttaneiden hevosten tasolle, eli purra ja potkia, se ei sitä tee, koska kokee olevansa voimaton ihmisten alaisuudessa ja jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Useammin kuin kerran kappale päättyy mainintaan, että Musta toivoisi olevansa uuden omistajansa kanssa onnellinen, ennen kuin seuraava kappale jo paljastaa, ettei näin tule käymään. Samalla kirjassa kerrotaan muun muassa, että siivoamaton talli voi aiheuttaa kaviokuumeen, minkälainen olisi hevosen näkökulmasta hyvä ratsastaja, ja että hännän typistäminen estää hevosta huiskimasta inhottavia kärpäsiä kesäisin.

Why don't they cut their own children's ears into points to make them look sharp? Why don't they cut the end off their noses to make them look plucky? One would be just as sensible as the other. What right have they to torment and disfigure God's creatures?

Sewellin kuvaus on rohkeaa, koskettavaa ja peittelemätöntä. Lukuisten onnettomuuksien seurauksena Mustan jalat jäävät kolhuisiksi, joten se ei enää kelpaa lähtökohtaansa, rikkaaseen aristokraattien ympäristöön, vaan siirtyy aina vain köyhemmän kansanosan pariin. Samalla Musta havaitsee, ettei varakkuus ole sidottuna siihen, onko kunnollinen ja hyvätapainen herrasmies sekä valmis huomioimaan myös itseään heikompia. Vieraillessaan köyhäintaloissa Sewell näki paljon kurjuutta, eikä voinut sietää ajatusta, että useat rikkaat keskittivät mielenkiintonsa ennemmin muodin noudattamiseen kuin toisten auttamiseen, ulkoiseen koreiluun ennemmin kuin sisäiseen hyvyyteen. Vaikka joskus ylimielisyys kyllä kostautui: luokkajakoa mukaillen suunta oli aina alaspäin, eli rikaskin saattoi menettää koko omaisuutensa, eikä tuolloin sosiaaliturvasta ollut tietoakaan.

Kirja puolustaakin kovasti aikansa alempiarvoisia ja heikompia ja on tasa-arvoiselta otteeltaan hyvin feministinen. Esimerkiksi muuan naista kehotetaan pitämään suunsa kiinni, sillä 'hän ei ymmärrä asioista mitään', vaikka hetkeä myöhemmin todistetaan tämän olevan yksin täysin oikeassa. Tässä eräs syy miksi Anna Sewellin teos oli niin kohahduttava. Hevosurheilua ja hevososaamista pidettiin miesten yksinoikeutena - toisin sanoen monet lukijat olivat närkästyneitä, miten hän naiskirjoittajana saattoi tai pystyi tietämään aiheesta niin paljon. Romaanissa eräs nainen melkein kuolee ratsastusonnettomuudessa, koska siveyssyistä joutuu käyttämään äärimmäisen vaarallista ja epäkäytännöllistä naistensatulaa, jossa molemmat jalat asetetaan samalle sivulle. Mikä voi olla kummallista nykylukijalle, on että viktoriaanisessa Englannissa julkaistiin tietynlaisia ohjekirjasia miehille siitä, minkälainen oli hyvä vaimo: eli aina valmis tottelemaan, alistuva ja hiljainen. Nämä olivat tismalleen samoja ominaisuuksia, kuin mitä hevosilta vaadittiin. Sekä hevosilla että naisilla myös käytettiin liikkeitä rajoittavia, terveydelle haitallisia, turhia, muodinmukaisia asusteita: hevosilla nämä liittyivät valjastukseen, naiset taas joutuivat pukeutumaan korsettiin.

Kirjan voi lukea myös kommenttina orjuutta vastaan. Siinä missä luokkajakonäkökulma on valloillaan Englannissa, amerikkalaiset kriitikot usein analysoivat Uljasta Mustaa orjakertomuksena jo sen väristä lähtien. Rotuerottelupolitiikaan aikaan kirja jopa kiellettiin Etelä-Afrikassa, sillä sen otsikossa käytettiin sanaa 'musta'. Orjuus kiellettiin brittiläisessä imperiumissa vuonna 1833. Uljas Musta ei vapaudu koko elämänsä aikana, ja joutuu katselemaan vierestä, kun toisia hevosia kuolee pääosin uupumuksesta johtuen. Tämä kuvastaa samaa anonymiteettiä, mikä orjillakin oli: heillä oli ollut identiteettiä, koska heidät pystyi helposti korvaamaan.

Uskoisin, että nämä useat lukutavat muodostavat leijonanosan tämän kirjan viehätyksestä. Sewell antoi äänen kaikille niille, jotka eivät pystyneet puhumaan omasta puolestaan. Tärkein opetus, minkä kirja antaa, on ettei mitään olentoa tule tuomita ulkoisten vaikuttimien johdattamina. Vaikka Uljas Musta antaa hyvin kokonaisvaltaisen kuvan omasta ajastaan, siinä kuvattuja julmia ihmisiä on yhä olemassa. Anna Sewell oli harvinaislaatuinen nainen, joka uskalsi kapinoida ja todeta julkisesti, mikä on väärin. Teksti on siksi niin vaikuttavaa, koska se on niin ajatonta, korutonta ja viisasta.

My doctrine is this, that if we see cruelty or wrong that we have the power to stop, and do nothing, we make ourselves sharers in the guilt.

Tämä lausahdus muistutti väkisinkin siitä, että päivittäin mediassa vilisee uutisia, jossa joku menehtyi, kun silminnäkijät eivät hälyttäneet apua. Ja itse kirja siitä, kun nykyään vanhemmat syyttävät jo ala-asteella lastensa opettajia, kun itse eivät ole saaneet aikaiseksi kasvattaa mussukoilleen minkäänlaista kunnioitusta, käytöstapoja tai käsitystä elämästä, vaan yrittävät mahdollisimman kauan säilyttää heitä siinä tietämättömyyden kuplassa, jossa tuo Goodreadsinkin lukija "parhaaksi" näki. 

Only ignorance! How can you talk about only ignorance? Don't you know that it is the worst thing in the world, next to wickednedd - and which does the most mischief heaven only knows. If people can say, Oh! I did not know, I did not mean many harm, they think it is all right! I suppose Martha Mulwash did not mean to kill that baby, when she dosed it with Dalby, and soothing syrups, but she did kill it. (Tässä äiti oli käyttänyt siis opiaattijohdannaisia lääkkeitä saadakseen lapsen rauhoittumaan.)

Odotankin todella mielenkiinnolla, miten valitsemaani kolme animaatioelokuvaa tulevat käsittelemään  Uljaan Mustan tarinan. Näistä kun olen nähnyt etukäteen vain yhden, sillä omistin sen vhs:nä lapsena. Veikkaanpa, että tulin tällä kertaa osuneeksi kultasuoneen, kun puhutaan siitä, millä keinoin tarinaa on lähdetty tasoittamaan ja keventämään nuorta yleisöä varten. Mutta siitä ei ole epäilystäkään - Uljas Musta on täysin ansaitusti eläinkirjallisuuden suunnannäyttäjä, elleipä koko länsimaisen kirjallisuuden ja moraalikäsityksen tärkeimpiä teoksia. Enkä usko, että yhtään lastakaan tällä lukukokemuksella pilataan, kun rehellisesti kerrotaan, mihin hevosten kivittäminen tai runsas alkoholinkäyttö voi pahimmillaan johtaa. Ihailen vilpittömästi Anna Sewellin periksiantamattomuutta. Kirja on yhtä synkän tumma kuin päähenkilönsä, mutta piristävällä tavalla rehellinen ja aito.


Jokaisen tulisi lukea tämä päättäväinen pieni kirja ja heittää sitä ennen romukoppaan kaikki mahdolliset ennakkoluulot sen sisällöstä.

*****/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti