tiistai 10. maaliskuuta 2015

Jack London: Erämaan kutsu


Ensimmäinen arvosteluni käsittelee Jack Londonin klassikkokirjaa The Call of the Wild, suomennettuna Erämaan kutsu tai kuten tässä vanhassa painoksessa, Korpien kutsu. London oli aikansa suosituimpia kirjailijoita, on edelleen yksi käännetyimmistä amerikkalaiskirjailijoista, ja samalla yksi ensimmäisistä kynäilijöistä jotka pystyivät ansaitsemaan koko elantonsa painetun sanan turvin. London oli äärimmäisen tuottelias, ja kirjoitti kymmeniä teoksia, runoja, näytelmiä, lukuisia novelleja sekä sanomalehtiartikkeleita ennen varhaista kuolemaansa 40-vuotiaana vuonna 1916. Londonin tyyliä on kuvattu realistiseksi ja naturalistiseksi, ja usein hänen kirjojaan luetaan myös sosialistisena kannanottona.

Vuonna 1897 London matkusti Klondikeen, Kanadaan, Alaskan rajamaille kokeillakseen onneaan kullankaivajana. Aarteen löytämisen sijaan hän kärsi keripukista ja aliravitsemuksesta, mutta sai luotua mainetta tarinankertojana muiden onnenonkijoiden keskuudessa. Tästä matkasta hän ammensi inspiraatiota myös kolmanteen romaaniinsa, vuonna 1903 julkaistuun Erämaan kutsuun

Erämaan kutsu kertoo tarinan Buckista, skotlanninpaimenkoiran ja bernhardinkoiran sekoituksesta, joka vilpillisesti myydään pohjoiseen ja revitään pois kodistaan Santa Claran aurinkoisilta tiluksilta Kaliforniasta Klondikessa käynnistyneen kultaryntäyksen vuoksi.

Buck ei lukenut sanomalehtiä, ja siksi se ei tiennyt mitään vaarasta, joka uhkasi sitä samoin kuin kaikkia muitakin Puget Soundin ja San Diegon välisellä rannikkoseudulla eläviä voimakkaita koiria, joilla oli paksu ja lämmin turkki. Sillä kun muutamat miehet olivat Pohjan pimeydessä tarpoessaan löytäneet erästä keltaista metallia ja höyrylaiva- ja rahtiyhtiöt toitottivat löydöstä maailmalle, tuhannet ihmisen rynnistivät Pohjolaan. Nämä ihmiset halusivat koiria, vantteria koiria, joilla piti olla voimakkaat lihakset, jotta ne kestäisivät raatamista, ja tuuhea turkki suojaamaan niitä pakkaselta.

Lyhyt, noin satasivuinen kirja kertoo paitsi pohjoisen karusta elämästä ja sen lahjomattomista laeista, myös siitä, kuinka Buck hiljalleen kuulee esi-isiensä susien kutsun ja muuttuu kesytetystä lemmikistä villieläimeksi. Kirja vertailee syväluotaavasti myös primitiivisen ja sivistyneen elämän keskeisimpiä olemuksia.

Vaikka kirja on kerrottu kolmannessa persoonassa, Buckilla on hämmentävän inhimillisiä ominaisuuksia: Buck tarkkaili luonnon ääniä ja ilmiöitä samalla tavoin, kuin ihmiset lukevat kirjaa. Buck ei ole vain koira, sillä on jopa moraali: Entisenä hyvin kasvatettuna koirana se olisi saattanut panna vaikka henkensä alttiiksi pelkästään moraalisista vaikuttimista [...] mutta sivistyksen kahleet olivat katkeilleet jo niin täydellisesti, että se saattoi täysin tunnonvaivoitta hylätä kaikki moraaliset velvoitteet, jos sillä keinoin saattoi pelastaa oman nahkansa. Täten Buckista tehdään lukijalle sympaattinen, jopa sankarillinen olento, jonka useaan otteeseen kuvataan olevan älykkäämpi kuin jopa majesteettiset sudet, joita kohtaan Buck tuntee outoa vetovoimaa. Koska Buckin ajatukset läpivalaistaan aina unia myöten, sen kokema tuska myös koskettaa. Buck kokee vaikeuksia ja syrjintää yrittäessään sopeutua uuteen yhteisöön kuin ihminen konsanaan, minkä vuoksi sen tarina on kuin peili, jonka kautta nähdä oman yhteiskuntamme kriittiset epäkohdat, kuten valloillaan vellovan ahneuden ja häikäilettömyyden.

Kirjan sävy on jokseenkin toivoton: on asioita, joihin Buck ei lähtökohtaisesti voi millään tavalla vaikuttaa tai valita toisin, se voi vain pakon edessä sopeutua. Koska se on lemmikki, ihmiset päättävät sen puolesta, ja samalla tavalla se on pitkään kivuliaan riippuvainen näistä päätöksistä. Kirja sisältää paljon viittauksia oikeudenmukaisuuteen, ja siihen, miten tämä ei läheskään aina toteudu. Jopa Buckin kotitilalla, Santa Clarassa, koirien välillä vallitsee selkeä 'luokkajako' niiden käyttötarkoituksen mukaisesti.

Itse juoni tehdään rajuksi vahvoin kontrastein: jo ensimmäisessä kappaleessa 'Väkivallan armoilla' (joka on muuten aika ronski suomennos alkuperäisestä 'Into the Primitive') onnellinen kuvaus muuttuu nopeasti kylmäveriseksi ja hurjaksi. Pennun päivistään lähtien Buck oli elänyt neljä ensimmäistä vuottaan oikeata kylläisen ylimyksen elämää. Se oli ylpeä ja itsetyytyväinen, kenties hivenen itsekäskin... vs. Buck toikkaroi nilkuttaen sinne tänne veren tippuessa sen kuonosta, suusta ja korvista, koko kaunis turkki veren ja kuolan liottamana. Sitten mies lähestyi sitä jälleen ja iski kauhean iskun suoraan sen kuonoon

Kiintymys vaihtuu siis kunnioitukseen ja tottelevaisuuteen, luottamus ja hyväntahtoisuus lakien noudattamiseen. Väkivallan laki oli taottu sen päähän kartulla ja ruoskalla, ja milloinkaan se ei jättänyt käyttämättä pienintäkään etua hyväkseen, mutta koskaan se ei myöskään säästänyt viimeistä iskua ahdistettuaan vastustajansa kuoleman portille [...] Sen täytyi joko voittaa tai tulla voitetuksi - sääli oli vain heikkoutta. Armoa ei Pohjolan villeissä oloissa tunnettu. [...] Tappaa tai tulla tapetuksi, syödä tai tulla syödyksi - siinä oli ikiaikojen laki, jota myös Buck kunnioitti ja noudatti.

Klondiken ankarat olot kehystävät erinomaisesti voimakasta kertomusta. Pimeys ja kylmyys ovat läsnä heltiämättä, ja Londonin käyttämät sanavalinnat personifioivat ympäristöä suorastaan korostaen sen uhkaavuutta ja kuinka pelkästään hengissä selviäminen on vaikea koettelemus: tuuli oli kuin valkohehkuinen veitsi, yötä päivää laivan valtimo tykytti väsymättömästi. Kuvaus on tarkkaa, fyysistä ja yksityiskohtaista, etenkin koirien ruumiinrakenne, koko, korvien muoto ja lihakset saavat runsaasti tilaa - elämästä tehdään sykkivä, hetkellinen, konkreettinen asia, ennemmin kuin jalostunut ja alati kehittyvä. Primitiivisessä ympäristössä ei ole väliä, mitä kirjailijoita olet lukenut, osaatko puhua kieliä tai soittaa instrumenttia - olennaista on, pystytkö pitämään itsesi lämpimänä yön yli ja saatko saalistettua jotain ravinnoksi.

Väkivalta, taistelut ja säästelemättä valuva veri ovat kirjassa toistuvia motiiveja. Koiria kidutetaan, niiden luihin asti ulottuvat haavat kertovat karua todellisuuttaan, jolle lukija haluaisi ummistaa silmänsä. Paljon henkilöhahmoja kuolee mitä kammottavimmin tavoin (muun muassa vesikauhuista koiraa isketään kirveellä päähän, eräältä koiralta murretaan jalat ennen kuin se syödään elävältä.). Toisaalta, ilman juuri näitä raadollisia tapahtumia olisi kenties vaikea käsittää sen muutoksen laajuutta, minkä läpi Buck käy hemmotellusta seuralaisesta itsenäiseksi metsästäjäksi. London pilkkaa avoimesti liiallista sivistyneisyyttä, ja lahtaa surutta kokemattomia eränkävijöitä, jotka eivät ymmärrä primitiivisten olojen vaatimuksia. Kirja ei olisi sama ilman sen sisältämää synkkyyttä, sillä näin esitettynä se on kokonaisuutena uskottava. Tämä voi tosin johtua siitä, että London itse myös haluaa lietsoa primitiivistä mystiikkaa 'sivistyneen' lukijan järkyttämiseksi. On tosin myös muistettava, että lähtipä Londonkin Klondikeen reippaana miehenä varmana rikastumisestaan, ja sen sijaan sairastui vakavasti - hilpeä seikkailu latistui uuvuttavaksi taisteluksi.

Buck on kuitenkin koira, eikä ihminen, ja kiistatta tästä syystä se myös selviää. Sillä ei ole koti-ikävä, se omaksuu Pohjoisen uudeksi kodikseen. Se päästää irti jäämättä murehtimaan menneitä, tai pikemminkin se unohtaa millaista oli, kun asiat olivat toisin. Nähdessään unikuvia esi-isistään London viittaa Buckin näkevän 'muistoja' ennemmin kuin vain 'näkyjä' - nämä muistot hiljalleen korvaavat sen oikeat muistot Santa Clarasta. Se löytää uudelleen sisäisen, alkukantaisen eläimensä - ihminen on liian vieraantunut luonnosta päästäkseen samanlaiseen tilaan. Buckin tarina kulkee ympyrän valtiaasta valtiaaksi - se ei alistu kuolemanpelolle, toisin kuin jopa uniensa alkukantainen ihminen, joka turvautuu suden kaltaiseen seuralaiseen ja suojelijaan.

Omasta mielestäni Erämaan kutsu on yksi koirakirjallisuuden merkittävimmistä kulmakivistä. Se ei kaunistele eikä silottele, mutta kaikessa raakuudessaankin on upea tarina selviytymisestä, arvuuttelee koirien salaperäistä historiaa, jopa väittää, että ilman koiria ihmiset eivät olisi koskaan selviytyneet. Buckinkin elämään tulee lopulta vain yksi ihminen, jolle se on valmis osoittamaan liikuttavalla tavalla perimmäistä uskollisuuttaan, ihminen, jolle se on kumppani, kuten alkukantaisina aikoina, eikä vain orja, jonka avulla hankkia lisää vaurautta. 

Londonin käyttämä kieli on rikasta ja äärimmäisen elävää, ja toiminnantäytteisten kohtausten jälkeen kirjan loppuun ennättäessä lukija tuntee olonsa aivan hengästyneeksi ja ennen kaikkea vaikuttuneeksi. Pienet enteet maalailevat jatkuvasti, että tarina virtaa aina vain synkempään suuntaan, mutta toisaalta - totuus on usein tarua ihmeellisempää. Kirja kiinnostanee paitsi valjakkokoirista, kultakuumeesta ja pohjoisen luonnosta innostuneita, mutta myös ketä tahansa, joka haluaa lukea kirjan, jonka tunnelma on rehellinen, suora, koruton ja aito. On typerää leimata tämä teos vain seikkailukirjallisuudeksi, mitä monet elokuvasovitukset ovat lähteneet ammentamaan, sillä tämä kirja on paljon enemmän. Se kertoo, kuinka koirat ovat ihmisen yhteys maailmaan, joka joskus hengitti ja eli, ennen kuin se kuorrutettiin kaikella muulla merkityksettömällä.

Thornton nousi. Hänen silmänsä olivat kosteat. Isot kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskipäitään. "Painukaa helkkarin kuuseen siitä - muuta minä en pysty teille vastaamaan!" Buck tarttui Thorntonin käteen hampaillaan, ja Thornton keinutti sen päätä. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät kaikki katselijat syrjemmäksi, kunnioittavan välimatkan päähän. Eikä kukaan enää ollut niin karkea, että olisi häirinnyt miestä ja koiraa. 

*****/5

1 kommentti:

  1. olen ollut kyseisen kirjailijan "fani" ja muistelen lämmöllä "Jakia" Hän oli minulle oikea sankari, puhumatta muustakaan. Oli kirjoittanit 83 kirjaa. useimmat olen lukenut. Kaikki kunnioitus hänelle. Paljon olis asiaa,mutt??????

    VastaaPoista