torstai 19. maaliskuuta 2015

Erämaan kutsu (anime)

Luvassa on toistaiseksi viimeinen Erämaan kutsu -aiheinen arvostelu (vaikka älä koskaan sano ei koskaan). Tämäkin arvio nojaa lujasti siihen, miten se kestää vertailua alkuperäistekstiin. Koska kyseessä on yksi lapsuuteni rakkaimpia elokuvia, tuomio on ehdottoman puolueellinen, ja koko teksti vilisee juonipaljastuksia sekä tiukkaa ylianalysointia.


Arano no Sakebi Koe: Hoero, Buck /
Call of the Wild: Howl, Buck
1981, 85 min
ohjaaja: Kozo Morishita
Toei Animation 

Tämän tekstin julkaisussa kesti odotettua kauemmin paitsi muiden kurssien työmäärän vuoksi (hei luennoitsijat, antakaa minun keskittyä ennemmin omaan tutkimukseeni!), myös siksi sillä päätin lopulta katsoa arvostelua varten myös englanninkielisen version elokuvasta. Suomidubbauksen kun osaan kuta kuinkin siteerata jo ulkomuistista lukemattomien katselukertojen jälkeen. Lisäksi törmäsin sattumalta arvosteluun, jonka kuvakaappaukset saivat leukani loksahtamaan auki. En ollut nimittäin nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Järkytykseni oli käsittämätön ja ällistykseni sanoinkuvaamaton, sillä en koskaan ollut tullut edes ajatelleeksi, että Hopeanuoli-vhs:ien tavoin myös Erämaan kutsu olisi leikattu.

Suomalaisversio on siis noin 63 minuuttia pitkä. Ehkä vielä yllättävämpää on se, ettei edes englanninkielinen versio ole kovinkaan paljon suomalaista pidempi ja tarjoaa raakaa lisämateriaalia vain noin 4 minuutin edestä. Alkuperäinen, peräti 85-minuuttinen (!) elokuva jää näin hämärän peittoon, mikä on todella harmillista. Myös muut löytämäni eurooppalaisversiot eli dubatut pätkät olivat nekin vain noin 70 minuuttia pitkiä. Mitä jää siis puuttumaan? Ainakin Ken Naritan tekemä tunnuskappale Kōya no Sakebigoe elokuvan loppuraitana. Sen pidemmälle en tutkimuksissani edennyt. Toivon kuitenkin, että biisiä lukuunottamatta muuta olennaista itse elokuvasta ei enää uupuisi. 


Kuva kirjasta The Anime Encyclopedia (koonnut Jonathan Clemens ja Helen McCarthy), ainoa maininta elokuvasta, jonka vierailulla yliopiston kirjastoon onnistuin löytämään. Mystisesti Toei Animationin englanninkielisillä sivuilla kuitenkin taas väitetään elokuvan olevan juuri 67 minuuttia pitkä, eikä mahdollisesta alkuperäisversiosta huomauteta sanallakaan.

Erämaan kutsu on siis alunperin tehty televisioelokuvaksi japanilaiselle prime time -yleisölle, minkä vuoksi sitä ei voi varsinaisesti sanoa lastenelokuvaksi, vaikka piirrettynä siltä kovasti näyttäisikin, ja lisäksi se pyrkii jäljittelemään parhaimpansa mukaan alkuperäistekstiä.

Jos ennen arvosteluun syöksymistä lyhyesti vertailisin näiden kahden erikielisen version tunnelmaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ja suomalainen hieman hölmöllä dubbauksellaan voittaa englanninkielisen milloin vain. Syy on yksinkertainen: englanninkielisestä versiosta on leikattu musiikkia todella reippaalla kädellä. Ihmiselle, joka on katsonut tämän elokuvan kymmeniä kertoja, musiikin puuttuminen tietyissä kohtauksissa on äärimmäisen häiritsevää ja ahdistavaa, sillä on hyvin vaikea päästä yli tunteesta, että jotain olennaisen tärkeää puuttuu. Varsinkin kun säveltäjä Takeo Watanaben mestarillinen tunnelmanmaalaus on unohtumattomasti painautunut mielen syövereihin.

Ja sitten pikaluettelona ne leikatut kohdat, jotka eivät yllätä ketään. Nämä neljä minuuttia muuttivat jopa osaa omista argumenteistani analysoidessani tätä elokuvaa.
 
1. Kun punatakkinen mies lyö Buckia kartulla, suomiversiossa isku näytetään vain kerran. Englanninkielisessä versiossa mies todella hakkaa Buckia 4-5 kertaa kunnes Buckin pää vuotaa verta.
2.  Kun Curly yrittää tutustua muihin eskimokoiriin, taistelu näytetäänkin kokonaan, ja myös Buck osallistuu puolustaen Curlya, joka kaikesta huolimatta kohtaa silti loppunsa.
3. Kun Spitz ja Buck taistelevat ensimmäisen kerran, otteet ovat rajumpia ja vertakin lentää huomattavasti enemmän.
4.  Kun Spitz ja Buck käyvät lopullisen eeppisen kuolontaistelun, Spitz itseasiassa on aluksi niskan päällä ja melkein onnistuu hukuttamaan Buckin. Jälleen kerran enemmän repimistä ja enemmän verta.
5.  Kun Buck valjakkoineen pysähtyy järven jään edustalle ja Buck kaatuu silkasta väsymyksestä, Hal hoputtaa koiraa nousemaan ja jatkamaan matkaa. Hal tehostaa käskyjään iskemällä Buckia ruoskalla useita kertoja ja lopuksi hakkaamalla sitä kartulla. Tämä oli jopa itsellenikin kohtalaisen vaikeaa katsottavaa.
6.  Kun Buck taistelee susilauman johtajaa vastaan, taistelu on jälleen kerran raa'empi.

Ja sitten asiaan!

Erämaan kutsusta tehty anime-elokuva aloittaa näyttämällä kuvaa luolamiesten metsästysrituaalista koirineen ja alleviivaamalla voimakkaasti koiran ja ihmisen kumppanuutta, mikä teemana kehittyi kirjassa huomattavasti hitaammin. Siinä missä kirjassa haluttiin kommentoida, että koirien ja ihmisten välinen suhde oli muuttunut merkittävästi ja vääristynyt alkuaikojen tasa-arvoisesta kumppanuudesta kohti koirien puhdasta hyödyntämistä käyttötarkoituksen mukaan, elokuvan mukaan tämä asetelma ei ollut koskaan muuttunut.

Toteamus tuntuu kohtalaisen ristiriitaiselta ja lattealta, varsinkin kun seuraavassa hetkessä kerrotaan Buckin vastahakoisesta vankeudesta, kuinka julma mies kiristää köyttä sen kaulan ympärillä, ja siitä, kuinka tuhansia koiria lastataan pohjoiseen työjuhdiksi nälkiintymään (eli taistelemaan elämästään). Ystävyys ja yhteistyö? Ihmiset kyllä tarvitsevat yhä koiria - mutta mitä koirat enää siitä saavat? Buck on alakuloinen, yksinäinen ja epätoivoinen. Valinta nostaa kumppanuus aiheena esiin näin aikaisin mielestäni sievistelee ihmisten kaksinaamaisuutta ja petollisuutta. Buck ei koskaan lähtisi matkaan, jos vedonlyönnissä velkaantunut Manuel ei tekisi tylyjä vaihtokauppoja ja valitsisi maallista omaisuutta ystävyyden edelle. Ontuvasta kerronnasta huolimatta on hienoa, että Buckin tulevat tärkeät näyt alkukantaisista ihmisistä koirineen nostetaan paraatipaikalle heti elokuvan alkuun. Näin villeys menee kotiolojen edelle asettaen selkeän sävyn katsojalle, josta on helppo ennakoida, mitä on luvassa.

Seuraavaksi siirrytäänkin jo junaan, jossa Buck on matkalla kohti San Fransiscoa ja sitä kautta
laivalla pohjoiseen. Samalla näytetään välähdyksiä Buckin alkuperäisestä kodista Santa Clarassa. Tämä on mielestäni erinomainen tarinankerronnallinen ratkaisu. Kirjassa muistot tuosta aurinkoisesta ympäristöstä väistyivät alkukantaisten 'muistojen' myötä, joten se, ettei niitä näytetä 'reaaliajassa', yhtä lailla etäännyttää katsojaa Buckin lailla uskomaan, ettei niitä ehkä koskaan ollutkaan. Juna itsessään on oiva symboli kuvaamaan, kuinka nuo hetket painuvat kilometri kilometriltä kauas menneisyyteen, unohduksiin, ja muuttuvat merkityksettömiksi. Ehkä hienoin frame tässä kohtauksessa on kuva, jossa puolet Buckin 'kasvoista' jää pimeän peittoon - sen pimeä puoli, villieläimen olemus vasta odottaa löytämistään.

Jos Erämaan kutsun ensimmäistä kappaletta leimasivat voimakkaat kontrastit aurinkoisen Santa Claran ja ankaran Klondiken välillä, saman voi havaita tässä animaatiossa. Välähdykset Santa Clarasta ovat väririkkaita, valoisia, seesteisiä ja kuvauksen täydentää leppoisa haitarilla säestetty valssimusiikki sekä ilmassa lentelevät suloiset perhoset.

Klondike puolestaan on niin tumma, kolkko ja pimeä ympäristö, että hyvä jos koirat erottuvat ympäristöstä. Teknisesti tämä ratkaisu on vähän niin ja näin, mutta visuaalisesti tyyli on täysin toimiva kuvaamaan autenttisia olosuhteita. Pidän erityisesti lumen animoinnista. Kun tuulee, lumihiutaleet leikkaavat kuvan kahtia vaakasuoraan, mikä on hyvä keino kuvaamaan viiltävää kylmyyttä. Lumi on usein kuvattu hieman kummallisella tavalla paakkuiseksi, mutta toisaalta tämä luo vaikutelmaa, ettei tie todellakaan ole niin helppo ja tasainen, kuin mitä annetaan olettaa koirien juostessa kovaa vauhtia. Välillä taivas näyttäytyy punertavana, rytmittäen koirien työskentelyä ja matkantekoa - aamulla on lähdettävä anivarhain, jotta valoisuudesta on edes jotain hyötyä ennen pimeyden piakkoista laskeutumista, sillä päiväthän pohjoisessa ovat lyhyitä. Maisema kuvataan usein laajasta perspektiivistä, jotta koskematon luonto pääsisi oikeuksiinsa. Häkit ja aitaukset ovat nyt jääneet etelään, täällä vapaus siintää sananmukaisesti horisontissa. Samalla katsoja tehdään tietoiseksi matkalaisten yksinäisyydestä - selviytymisen hetkellä kukin huolehtii vain itsestään. Nämä yksityiskohdat luovat oikeanlaista tunnelmaa.

Pohjoisen oloista kertoo myös sekin, että yllättäen tässä elokuvassa tehdään useita viittauksia alkoholiin, niin visuaalisia kuin verbaalisia. Lähdetäänpäs paukuille. Tai: Mitäs sanot pikku lämmikkeestä? samalla kun heilutellaan ilmiselvän viskipullon näköistä esinettä. Ja tappelun jälkeen Thornton kantaa hyvillä mielin monta pulloa olutta kotiin. Se on tosin todettava, että englanninkielinen dubbaus pidättäytyy näistä ilmauksista. Toki kirjassakin mainittiin kapakka paikkana, mutta alkoholin kulutuksesta ei mainittu sanaakaan - kai se sitten oli itsestäänselvyys. Ehkä tämä on taas yksi elementti vahvistamaan vaikutelmaa, että pohjoisessa oleskelu on sen verran raskasta, että heikot ihmiset tarvitsevat terästeitä ja turvautuvat lievään todellisuudenpakoiluun jaksaakseen. Koirillehan valitettavasti tätä vaihtoehtoa ei ole - eivätkä ne sitä tarvitse. Jos olisi ollut kyse hengenvoimasta, Buck selviytyisi empimättä ja pelkäämättä kenen tahansa hyökkäyksestä.

Koirien designissa on päätetty mennä siitä, mistä aita on matalin. Alkuperäistekstissä London selkeästi kuvaili Spitziä ja muita eskimokoiria erilaisiksi muista susimaisten ulkonäköpiirteiden vuoksi, tässä elokuvassa kaikista koirista, jopa newfoundlandinkoira Curlysta, on tehty huskymaisia otuksia. Buck itse on kuin ilmiselvä saksanpaimenkoira (englannikielinen dubbaus jopa menee niin pitkälle että väittää sen olevan saksanpaimenkoiran ja bernhardinkoiran risteytys). Tämä ei kuitenkaan häiritse katsomiskokemusta. Buck on ihastuttavalla tavalla animoitu erittäin ilmeikkääksi, ja useammin kuin kerran Buckin silmät ovat framen keskiössä, ja niitä myös kehutaan ja kommentoidaan lukuisia kertoja. Pidän tästä valinnasta äärimmäisen paljon. Jotta tarina säilyttäisi riittävän realistisen otteen, koirat eivät puhu, mutta Buckin silmät elävät ja toimivat koiran tunnetilojen välittäjinä samalla tavalla kuin sen tarkkaan kuvatut ajatukset kirjassa. Silmät ovat Buckin merkittävin keino kommunikoida ihmisten kanssa, jotka eivät enää osaa edes kuunnella. Ne korostavat sen eläimellisyyttä ja tarkkailijan roolia, mutta myös koirien armotonta nykytilaa, jossa ne eivät pysty itse puhumaan ja kertomaan, kun eivät halua jotain tai jaksa enää. Siinä missä alkuperäisteoksessa Buck näyttäytyi suorastaan ihmekoirana, joka taisteli tiensä vastoinkäymisestä toiseen, animaatiossa sen silmät näyttävät myös sen herkemmän puolen, musertuneisuuden ja alistuneisuuden tuntemukset, sopeutumisen hinnan. Äänitehosteet vivahdekkaine inahduksineen tukevat tätä mielikuvaa.

Tehosteet ovat peruskauraa. Joskus koirien silmät kiiluvat, Buckin menettäessä tajuntansa kuva kieppuu, Buckin hyökätessä kuva zoomataan siihen useita kertoja. Ajankulua ilmaistaan usein kahdella päällekkäisellä kuvalla: toisessa Buck juoksee, samalla kun taustalla maisemat vaihtuvat. Animaatiota kierrätetään paljon ja välillä koirien väritkin menevät iloisesti sekaisin, ja esimerkiksi kuoleman kielissä rohiseva Dave näyttääkin yhtäkkiä aivan Buckilta. Koirien kehonkieltä hyödynnetään ilahduttavan runsaasti. Buckilla on erilainen juoksutekniikka kuin muilla. Jännittyneinä koirat värisevät, ja kuola lentää. Koirat kumartuvat alistuakseen, niiden häntä heiluu tutustuessa, kuten oikeilla koirilla. Koirat tosin vaikuttavat lempeämmiltä kuin kirjassa - sen sijaan, että ne olisivat puhtaasti kylmäverisiä petoja, ne muun muassa nuolevat ja mielistelevät elokuvassa runsaasti. Buckin menee nukkumaan samaan kuoppaan 'ystävällisen' Billin kanssa sen sijaan, että kaivaisi oman pesänsä. 

Juonellisesti tietyt kohtaukset loistavat poissaolollaan: näihin kuuluvat nälkiintyneiden villikoirien hyökkäys François'n ja Perrault'n leiriin, Buckin säännöllinen ruuan varastelu kuormasta, Dollyn vesikauhuisuus sekä Billin lopetus kirveellä (eikä sitä irroitettu edes valjaista). Buckin käpälät jättävät elokuvassa todellisia verijälkiä - se ei vain päätä jäädä lojumaan laakereilleen, koska jalkoja särkee, vaan on jopa häpeissään aiheuttamastaan viivytyksestä. Toisin sanoen, Buckin vahva oma tahto on jätetty enemmän taka-alalle - se on tehty elokuvassa riippuvaisemmaksi ihmisestä, ja huomattavasti nöyremmäksi. Spitzin voitettuaan Buck laitetaan suoraan johtajaksi - kirjassa sen piti osoittaa melkoisesti mieltään päästäkseen Sol-leksin edelle. Koirat toki hyväksyivät tilanteen, ainoastaan ihmiset näkivät sen eri tavalla.

Lisäksi Buckin ja Spitzin taistelu on muutettu: Buck ei murra Spitzin jalkoja, eivätkä villikoirat syö sitä sen kaaduttua suihinsa, sen sijaan Buck hukuttaa Spitzin kahdenkeskeisessä taistelussa, eivätkä Thorntonin, Hansin ja Peakin leiriin hyökkää joukko vihamielisiä intiaaneja, vaan aseistetut rosvot. Buck ei vaistoa onnettomuutta - se kuulee laukaukset, ja tämä valinta antaa elokuvalle uuden lisävivahteen todenmukaisuutta. Buck on koira, ei tarujen ihme-eläin. Koska poisjätetyt kohtaukset eivät varsinaisesti vaikuta juoneen kokonaisuutena ja ne on todennäköisesti poistettu elokuvan pituuden vuoksi, keskityn ennemmin niihin, joita on lähdetty sorkkimaan.

Jos jotain pitäisi vielä huomauttaa dubbausten erosta, on että suomiversio tuntuu painottavan enemmän eri henkilöiden sisäisiä tuntemuksia, siinä missä englanninkielinen vain selostaa, mitä tapahtuu. Englanninkielinen versio on siis tyyliltään objektiivisempi, ja monet virkkeet ovat yksinkertaistettuja versioita Londonin proosasta. Suomiversiossa henkilöille on saatettu myös antaa dialogia siinä missä englanninkielinen versio tyytyy sulkemaan puhujien suut ja kertomaan päälle jotain muuta. Englanninkielinen versio myös mainitsee monta kertaa, että Buckista oli tullut hyvin kuuluisa koira koko alueella jo silloin, kun se oli valjakkotöissä. Suomenkielisestä sain enemmän sellaisen kuvan, että Buck tuli muille tunnetuksi ennen kaikkea Thorntonin hämmästyttävänä kumppanina, sitä ennen se oli vain yksi lukemattomista työkoirista. Englanninkielinen versio myös mainitsee lopussa, että legenda Buckista jää kiertämään intiaanien keskuuteen - tämä tuntuu jokseenkin pöljältä ratkaisulta, kun elokuvassa ei niitä intiaaneja edes näytetty. En osaa sanoa, miksi - ehkä japanilaiset animaattorit kokivat epämukavaksi lähteä tutkimaan, miten Yeehat -intiaanit suunniteltaisiin. Toisaalta pidän itse siitä, ettei vähemmistöjä osoiteta sormella, vaan kerrankin kohteena on yksinomaan ihmisten ahneus, joka elokuvan alusta jäi jotenkin korostamatta.

Väkivaltaa! Sitä tässä elokuvassa kyllä on, joskin vähemmän kuin kirjassa. Taistelut ovat harkitusti koreografioituja, ja en tiedä kuvitteliko London itsekään, että Spitz ja Buck kykenisivät vallasta kinatessaan tekemään jopa kolmikymmenmetrisiä loikkia. No, pikkujuttuja. Mutta Buckin ja Spitzin lopullista taistelua eivät enää varjosta karmaisevat keinot (jalkojen murtaminen on melkoinen hitlerkortti!), vaan kohtauksesta on tehty kaunis, sulava kuolemantanssi. Elokuvantekijät ovat kiinnittäneet runsaasti huomiota tarinan estetiikkaan ja siihen, että lopputulos näyttää miellyttävältä. Verta lentää, mutta kumpikin saa vuorollaan tarkkaan ajoitetun mahdollisuutensa. Kuvaus on tietysti täysin epärealistinen, koska melko varmasti molemmat liiskaantuisivat jo pudotessaan alas kalliolta. Elokuvassa kartun ja kulmahampaan laki (law of club and fang) on suomennettu osuvasti iskujen ja väistöjen laiksi. Yhtäkkiä kitarailoittelu pysähtyy kuin seinään, tunnelma vakavoituu, ja jäljellä on enää koirien nahistelun ääntä ja lopulta Buckin ulvontaa, samalla kun kamera etääntyy kauas pois. Buck ottaa tilan haltuun kuin kunnioitettava petoeläin, joksi se on muuttumassa. Kaikessa hienoudessaan tämä kohtaus nostaa adrenaliinia ennemminkin jännityksen merkeissä, mutta näin tarkasti hiottuna ja ilmeisen ennaltasuunniteltuna en näkisi sitä yhtä pelottavana, kuten kirjassa.

Elokuvassa Thornton vapauttaa Buckin ja kyynel kostuttaa katsojan silmäkulman, kirjassa Buck vapautti itse itsensä ja meni vain menojaan. Vapautus on katkeransuloinen, intiimi ja vilpitön hetki. Toisin kuin London, joka toivoi jopa hieman kohahduttavansa lukijoitaan kuvauksellaan mystisestä Pohjolasta, elokuva yrittää ehkä luopumisen painottamisella kosiskella katsojaa pohtimaan omaa suhtautumistaan koiriin ja eläytymään tilanteeseen henkilökohtaisten kokemusten kautta. Lemmikistä luopuminen on kuitenkin yksi arkisimpia ja samalla vaikeimpia asioita, mitä koiranomistaja voi tehdä. Ja Thorntonin asema on  sama, kuin jos me katsojina seisoisimme hänen paikallaan ja katselisimme lähtevää Buckia. Kohtaus on surullinen, ei kauhistuttava, Buck ei tunne 'kiihottavaa veren makua suussaan' joka johdattaa sen susien pariin, vaan lähinnä haikeutta jättäessään sille ainoan tärkeän ihmisen. Elokuvassa Thornton monesti toteaa avoimesti 'rakastavansa Buckia', kirjassa tämä kiintymys on sanatonta. Elokuva suorastaan hyväilee koiran ja ihmisen välistä suhdetta paitsi arvokkaana myös tunnerikkaana, kirja tyytyi tekemään jaon luonnollisen kumppanuuden ja 'orjuuden' välille. Surukin on omanlaistaan synkkyyttä - kenties tällä ratkaisulla haluttiin päivittää kertomusta nykyajalle, sillä onhan elokuva tehty kuitenkin 'vasta' 80-luvulla. Tätä voisi tukea se, miksi koirien hakkaamisen katsominen tuntuu niin vaikealta. Se kun on jotain niin vierasta nykyajan koirienkäsittelylle.

En oikein osaa sanoa, onko tämä elokuva enemmän kasvukertomus, seikkailutarina - vai molempia. Vaikka kerronnallisesti Buck muuttuu, se säilyy ystävällisenä, ja taistelee ainoastaan pakon edessä. Kirjassa se oppi jopa nauttimaan tappeluista. Lupaavasta alusta huolimatta, jollain tavalla minusta tuntuu, että elokuvassa Buck säilyy enemmän koiramaisena - tarkoitan siis, että katsojan on vaikea päästää siitä irti ja laskea sitä vapauteen, vaikeampi ymmärtää sen lopullista päätöstä lähteä. Tämä voi tosin johtua siitä, miten sympaattinen Buckista tehdään visuaalisesti. Elokuvassa on silti paljon samoja elementtejä, samoja tunnetiloja kuin kirjassa - ne on ehkä siirretty eri kohtiin tai kuvattu hieman eri tavalla, mutta kuitenkin selkeästi näkee, että ne on pyritty säilyttämään, mikä tekee tästä elokuvasta erityisen arvokkaan sovituksena.


Mielestäni tämä on kiistatta paras elokuvaversio, mitä Erämaan kutsusta on koskaan tehty. Se onnistuu olemaan yhtä raaka ja synkkä kuin edeltäjänsä, ja suurin kiitos kuuluu kaikelle, minkä animaatio sallii taiteenmuotona (esimerkiksi rajut taistelut). Synkkä sävy on kuitenkin hieman erilainen - toivottomuuden, ahdistuksen, pelon ja epätoivon sijaan tarinaan on lisätty enemmän surua ja suoraviivaisempaa jännitystä, joka tekee kertomuksesta entistä vivahteikkaammman. Animaatio on kaunis, koskettava, ja veristen kohtaamisten jälkeen siitä kumpuava tyyneys Buckin ulvoessa kohti kylmää kuuta on hyvin voimaannuttavaa. Esimerkiksi Noël Carroll on väitellyt, etteivät trillerit ja kauhuelokuvat olisi puoliksikaan niin vetovoimaisia, ellei juonessa olisi ahdistavia elementtejä. Niiden lieventyessä loppua kohden katsoja kokee suorastaan palkitsevaa mielihyvää.

*****/5

5 kommenttia:

  1. Oletko paljon käsitellyt screenshotteja? Mulla on ruotsalainen DVD, jonka laatu on KAMALA. Järjettömän tummaa jälkeä, josta ei välillä saa mitään selvää. Pitääpä hankkia ulkomailta toinen versio, pienen lisäpituudenkin vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, en itseasiassa ole käsitellyt kuvia yhtään. Osa kuvista näyttää laadultaan todella erilaisilta, sillä croppasin niitä sekä suomidubista että tästä espanjadubista (https://www.youtube.com/watch?v=z0-EpACkYSQ). Aluksi ko. elokuvaversion ulkonäkö näyttää omituiselta (en tiedä onko videon lisääjä tehnyt parannukset vai ovatko ne olleet jo alunperin elokuvassa), mutta siihen tottuu. Ajattelin, että ne toisivat omanlaistaan selkeyttä postaukseen, koska en juuri missään ole nähnyt tätä elokuvaa mitenkään mairittelevalla kuvanlaadulla (omanikin on rippi lapsuuden vhs:tä).

      Poista
    2. Muuten, Discshop.sen mukaan ruotsiversio-dvd on 75 minuuttia pitkä. Onko siinä siis mukana nämä leikatut kohtaukset? Voisin harkita ihan ostamista.

      Poista
  2. voi,mun lapsuuteni lemppari Hopeanuolen ohella. tykkään Buckista,Davesta(R.I.P :( ) ja Sol-leksista sekä John Thorntonista. onko sulla lempihahmoja? kirja pitäs jostain löytää kyllä kun en ole sitä lukenut. aika rajua että Billi tapetaan kirveellä kirjassa,luulin että se hukkui niiden toisten valjakkokoirien kanssa järveen niiden turistien takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä sanoisin että oma suosikki tulee aina olemaan tuo Buck :) Tokihan se on päähenkilö, eli valinta on aika yllätyksetön, mutta Back on hirveän voimakas, kyvykäs ja rohkea, ja kaiken lisäksi tykkään hirveästi hahmon designista.

      Kirja löytyy tosi helposti kirpputoreilta tai vaikka huuto.netistä, omani maksoi muistaakseni säälittävät 80 senttiä, koska mistään huippusuositusta hittiteoksesta ei ole kyse. Erämaan kutsu on ensimmäisen kerran julkaistu yli sata vuotta sitten, jolloin eläinten oikeuksista/hyvinvoinnista varsinkaan kultaryntäyksen aikaan ei hirveästi keskustelu, siksi monet siinä kuvatut tapahtumat tuntuvat nykylukijalle todella hurjilta. Anime mielestäni tasoittaa näitä sopivasti, mutta ei liikaa.

      Poista